Tänään on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Yhdysvallat ja sitä kautta koko länsimainen maailmankatsomus sai ison kolauksen. Terrorismi sinällään ei ollut uusi asia, iskuja on ollut ennenkin, mutta jotain noin suurta ja arvaamatonta, lukemattomia kuolonuhreja vaatinutta ei oltu aiemmin jouduttu kohtamaan. Äkkiä maat, joiden kamaralla ei sodita, ja siviiliuhrit ovat jossain historiassa, olivat kasvokkain sen tosiasian kanssa, että mitä tahansa voi sattua. WTC iskut on ollut ehkä mieleenpainuvin katastrofi mun elämän aikana. Länsimaisen ihmisen piti kohdata se totuus, että sota ja räjähdykset ei ole vaan jokapäiväistä uutisvirtaa Kaukoidästä, ne voi oikeastaan kohdata ketä vaan. Uskon, että WTC iskut järkytti koko yhteiskunnan perusturvallisuutta sellaisella tavalla, että iskuja edeltävään aikaan ei ole enää paluuta. Tänäänkin jenkeissä turvatoimet on kiristetty äärimmilleen ja muistopäivän viettämisen lisäksi ihmiset pelkäävät ja huolehtivat siitä, tuleeko uusia iskuja. Näihin kuluneisiin kymmeneen vuoteen on toki mahtunut muitakin isoja mullistuksia, tsunameita, maanjäristyksiä, ja sitten oman elämän mullistuksia ja maanjäristyksiä, jotka yksittäisestä inhimillisestä näkökulmasta huolestuttavat vielä paljon globaalia hätää ja pelkoa enemmän.
Itselläni on tapana murehtia, reagoida stressiin ihan fyysisestikin, huolestua turhistakin asioista ja menettää yöunet miettimällä mitä kaikkea voikaan tapahtua. Isot luonnonmullistukset on pelottavia, mutta samoin ihan yhden ihmisen elämän kokoiset mullistukset, milloin huolestuttaa työllisyystilanne tai työttömyys, rahojen riittäminen, sairaudet, lainat, kiireet, omat tyhmät sanomiset tai oma typerä käytös, tai oikeastaan mikä vaan milloinkin. Tuntuu, että aikuisiällä elämään ei ole mahtunut montakaan päivää kun ei jostain asiasta murehtisi tai huolehtisi. Sen vuoksi minulle Raamatun yksi puhuttelevimpia kohtia on vuosia ollut Matteuksen evankeliumin kohta Jumalan huolenpidosta.
25 "Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? 26 Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! 27 Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?
28 "Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. 29 Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. 30 Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
31 "Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' 32 Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. 33 Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. 34 Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.
Ja kuinka selkeästi Jeesus meitä tässä neuvookaan! Älä murehdi, älä huolehdi. Jumala pitää huolen kaikista vähäisimmistäkin, niistäkin, jotka eivät osaa murehtia tai huolehtia, miksi meidänkään siis pitäisi? Ihmisellä taitaa olla sellainen sisäänrakennettu tarve kontrolloida ja pyrkiä vaikuttamaan asioihin, vaikka murheet ja huolet ovat usein sellaisia, joille ei itse voi yhtään mitään. Ja kun nyt katsoo elämäänsä taaksepäin, ei tule mieleen yhtään sellaista murheen aihetta, joista ei olisi selvitty. Elämässä kaikki on hyvin, ja vaikka välillä vastaan on tullut henkilökohtaisia katastrofeja, suuria pettymyksiä ja surua, on niistä ollut myöhempiä tapahtumia ja elämää varten jopa hyötyä, tai ainakin niissä tilanteissa on saanut kasvaa ihmisenä ja huomata Jumalan huolenpidon ihan konkreettisesti. Asioilla on tapana järjestyä, ei ole pelkkä tyhjä klisee, se on ihan täyttä totta, sillä Jumalalla on suunnitelma jonka monipolvisuutta ei voi ymmärtää, voi vaan luottaa. Ja ehkä siksi sitä pyrkii omalla huolehtimisella ja murehtimisella vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun kun luottaminen on joskus niin vaikeaa. Ymmärrykselle helpompaa on yrittää pärjätä itse.
Onnellisimpia hetkiä elämässäni on kuitenkin olleet ne kun ei ole tarvinnut kantaa huolta ja murehtia, luottaa vaan siihen, että kaikki järjestyy just niinkun on tarkoitus. Kun oikein kovasti huolehtii ja pyörii sängyssä, kiertää ikkunasta toiseen ja murehtii ja huokailee, huomaa yleensä jossain vaiheessa kuinka pieni on ihmisen murhe. Ja kuinka pientä on usein usko. Pyrkimys siihen, että voi itse ohjata oman elämänsä tarkoitusta ja päämääriä on niin suuri, että samalla murehtimalla esittää Jumalalle vähän niin kuin epäluottamuslauseen. Minä tässä nyt kuitenkin murehdin asioistani, vaikka Sinä olet ihan toista pyytänyt ja luvannut ja vielä useaan otteeseen näyttänyt, että lupaukset ihan varmasti pitävät paikkansa. Tässä ollaan, kylläisenä ja ehjissä vaatteissa. Vielä sain lähtiessä valita tulenko autolla vai polkupyörällä, ja kuuntelenko matkalla äänikirjaa vai musiikkia.
Martti Luther on sanonut, että epätoivo on sielun pahin vihollinen, ja epätoivoon on aika helppoa ajautua surressa ja murehtiessa, silloin kun luottamus johdatukseen ei ole ihan suurimmillaan. Tällaisena ammattilaismurehtijana olen kuitenkin ajatellut, että ehkä se huolehtiminen ja murehtiminen ei aina ole pelkästään negatiivinenkaan asia. Huomaan rukoilevani tosi paljon enemmän, kuuntelevani Jumalan tahtoa enemmän ja ennen kaikkea löytäväni kiitollisuuden aiheita paljon normaalia helpommin kun huolestuttaa. Kun oikein huolehtii ja murehtii vaikkapa työttömyyttä, huomaa kuitenkin olevansa äärimmäisen kiitollinen siitä, että saa asua omassa kodissaan ja kaikki asiat on kuitenkin järjestettävissä. Kun elämä on ihan tasapaksua ja turvattua, ei noita pieniä onnellisia hetkiä ja turvallisia peruspilareita tule niin muistaneeksi. Arjessa Jumala voi helposti jäädä taka-alalle. Helpommin ehkä myös juhlassa. Kiitollisuus on vaikeampi muistettava kuin pyynnöt ja toiveet. Mutta kun murehtiessa ja huolehtiessa rukoilee paljon ja kuuntelee paljon, huomaa olevansa rukousvastauksista, hyvin menneistä jutuista ja ihan elämän yleisestä sujumisesta myös tosi kiitollinen. Armon varassa eläminen olisi ehkä sitä, että antaisi Jumalalle mahdollisuuden tehdä työtään meissä jokaisessa eikä omin voimin taistele tuulta vasten. Myös silloin kun muistellaan isoja katastrofeja tai pelätään tulevia, joista ei vielä mitään tiedetä, voidaan vaan toivoa.
SV 312
