Enkeleitä toisillemme

Minulle Pyhästä Hengestä opettaminen on aina ollut haastavaa. Olen yrittänyt lähestyä aihetta pienten, helpommin hahmotettavien kokonaisuuksien kautta, ja taas yritin. Tokaluokkalaisten aamunavauksessa juttelimme Helluntaista. Pohdimme, mitä tekisimme jos voisimme muuttua näkymättömiksi. En ole varma oliko kovin viisasta lähestyä asiaa tälläkään tavalla. Lapset nimittäin suunnittelivat isän autolla ajamista, (jotta hän järkyttyisi kun auto lipuu alamäkeen ilman kuljettajaa), yksi kertoi mottaavansa siskoa ja toinen kostavansa veljelleen. Kovin oli inhimillisiä suunnitelmia, ehkä lähimmäisten toiminta jättää meille toisinaan asioita hampaankoloon. Toivoisin kuitenkin, että nämä ideat eivät jääneet päällimmäisinä mieleen, kun oli kyse Pyhästä Hengestä, puolustajasta ja suojelijasta.

Aihe jäi kuitenkin pohdituttamaan. Miten Hengen hedelmät näkyvät meidän kristittyjen arjessa? Koomikko Jope Ruonansuu on tavoittanut kappaleessaan puhuttelevan ajatuksen:

” Toinen toistaan huonompi ihminen kaipaa rakkautta kuitenkin. Silloin särkynyt sielumme syntinen löytää toisestansa enkelin …Ollaanko enkeleitä toisillemme? Siipiesi suojaan saanko painaa pään? Jos oomme enkeleitä toisillemme saamme rakkautemme kestämään.”

Vaikka laulu ehkä puhuukin ihmisten välisestä rakkaudesta, piilee siinä myös syvempiä sävyjä. Ehkä Pyhän Hengen vaikutukset näyttäytyvät toisinaan juuri näin. Särkynyt syntinen löytää sellaisten siipien suojan, johon voi päänsä painaa. Luottaa siihen, että toisen tuella elämä ja rakkaus kantaa. Hengen hedelmät; rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä näyttäytyvät juuri silloin kun voimme olla enkeleitä toisillemme. 

Kahden maan kansalaiset

”Edessä reitti tuntematon aukeaa, omin voimin emme kestä tuulta vasten” Jaakko Löytyn kappale, kahden maan kansalainen, tavoittaa kovin inhimillisiä ajatuksia. Aina ei oikein jaksa. Eikä saa aikaan. Väsyttää tai turhauttaa tai sitten hommaa vaan on liikaa tai ei pääse liikkeelle. Puhutaan kevätväsymyksestä, laiskottamisesta tai siitä, että jatkuva uudistus ja muutos syö voimavaroja. On luonnollista, että väsyttää ja vähintäänkin mietityttää elää tilanteessa, jossa tulevaisuutta ei voi ennustaa ja tutut ja turvalliset kuviot myllerretään muutoksessa moneen kertaan. Oma pärjääminen ja jaksaminen voivat huolettaa jos elämä on jatkuvasti epävarmaa. Lohdullisia ajatuksia voi kuitenkin aistia myös epävarmuuden keskellä, ja mitä yllättävimmissä paikoissa.

 Kevät on MM-jääkiekon aikaa, kansallisesti jännitetään kuinka Leijonien kaukalossa käy ja viimeistään mahdolliset finaalipelit saavat kansan liikkeelle. Lätkämenestyksen myötä kansallinen itsetunto saa vahvistusta, tuntuu erityisen hienolta sanoa, että on suomalainen. Kuopion hiippakunta jakoi facebook-sivuillaan ajankohtaisen päivityksen. Ristillä koristetun jääkiekon ja tekstin: ”Taivas varjelee tulee mitä tulee.” Niinpä. Suomen kansalaisina voimme yhdessä jännittää jääkiekkomenestystä, omaa elämäntilannetta ja tulevaisuutta. Mutta Taivaan kansalaisina saamme olla levossa ja jännittämättä sillä voimme luottaa siihen, että meitä varjellaan, tulee mitä tulee. Raamatussa Jeesus kutsuu luokseen sanoilla: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” Kutsuun luottaen voi kristitty jatkaa veisuutaan: ”Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa. Olen kahden maan kansalainen”

Kahden maan kansalainen

Laskiainen lasketaan

”Laskiainen lasketaan. Paastonaika alkaa.
Messias on matkalla. Paastonaika alkaa.
Tien me sinne tiedämme. Tien me sinne käymme” Lasten virsi kertoo siitä kirkkovuoden ajankohdasta kun on aika pukea päälle toppavaatteet, jättää hernekeitto hautumaan liedelle ja suunnata ulos mäenlaskuun. Mutta myös hiljentyä iloisen touhuamisen ohessa. Laskiaisen mäenlasku riippuu kovasti vallitsevista säistä. Viime kevättalvella laskut taisivat olla mahdollisia lähinnä pohjoissuomessa ja hiihtokeskuksissa. Hernekeitolla ja laskiaispullilla herkuttelu ei onneksi riipu kelistä, vaan on mahdollista niin sisällä kuin ulkona, pakkasen ja lumen määrästä riippumatta. 

Laskiaistiistain jälkeisestä tuhkakeskiviikosta alkaa paastonaika, joka päättyy pääsiäissunnuntaihin. Paastoaminen on vanha, juhla-aikoja edeltävä perinne, jonka aikana elämää yksinkertaistamalla voidaan tavoitella rauhoittumista ja mielenmuutosta. Elämämme on usein niin yltäkylläistä, että juhlan erottaa arjesta vain valmistautumalla, hidastamalla ja tarkastelemalla elämää kriittisesti, keskittyen olennaiseen. Millaiset asiat saavat elämässäni kohtuuttoman paljon huomiota? Mikä hallitsee arkeani ja ajatuksiani? Olisiko syytä nostaa katse älylaitteen näytöstä lähimmäiseen? Paastoamisessa piilee myös tietty omavoimaisuuden houkutus. Sosiaalisessa mediassa on helppo hehkuttaa herkkulakkoaan, tai kiinnittää porukalla ruokavalioon erityistä huomiota. Mutta ovatko herkut, liha tai muut itse keksimämme paastoamisen kohteet sittenkään niitä asioita, jotka täyttävät elämäämme vieden huomiota tärkeämmiltä? Merkittävää hiljentymisessä ja paastoamisessa ei ole se, kuinka näyttävästi osaamme luopua tilapäisesti jostain ylellisyydestä. Voimme hiljentyä rukoukseen: Pyhä Jumala, sinä tunnet minut sisintäni myöten. Auta minua näkemään elämässäni ne asiat, jotka vievät huomioni pois lähimmäisestä ja sinusta. Osoita mikä elämässäni on turhaa ja vahingollista ja anna voimaa luopua siitä. Siunaa ajatukseni, sydämeni ja kätteni työt. Amen.

Tänä iltana sytytän kynttilän.

Tänä iltana sytytän kynttilän tästä maallisesta maailmasta poistuneelle henkilölle. Henkilölle, jonka tapaaminen oli minulle kunnia. Henkilölle, jonka kanssa jaoin hetken elämää.

Matkaan ajassa taaksepäin, siihen hetkeen kun saavumme Indonesiaan ja Bandungin kaupunkiin. Oli jo melkein aamu kun saavuimme ystäväni Herin kotia. Koti oli pimeänä ja herätimme kaikki siellä asuvat saapumisellamme. Silti kohtaaminen oli lämmin ja ilmapiiri ystävällinen. Saapuihan Heri monen vuoden jälkeen tapaamaan perhettään kaukaa Suomesta.

En muista oliko kyseessä toinen vai kolmas yö Indonesiassa, kun heräsimme kellon kilkatuskeen ja mantramaiseen rukoiluun kesken yön. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kuuntelimme sitä hetken ja väsyneinä matkasta jatkoimme unia. Aamulla saimme sitten kuulla, että naapuri talon isoäiti oli kuollut. Koska Indonesia on muslimimaa, oli suruaikakin hieman erilainen. Siellä se kesti muistaakseni viisi päivää. Ja normaalisti moskeijassa tapahtuva rukoilu tapahtui nyt kotona, ja naapurit ja ystävät osoittivat näin osanottonsa osallistumalla rukoiluun. Talossa ollut pikku kioskikin oli kokonaan kiinni. Vuorokauden kuluessa kuolemasta vainaja oli jo haudattu.

Muistan tuosta ajasta sen surullisen kuuloisen rukoilun. Ei se varsinaista valittamista tai itkemistä ollut, mutta jotenkin suru kuului siitä läpi. Näin siitä tuli jotenkin koko lähi talojen muodostaman yhteisön asia.

Tänään sain lukea Facebookista suru-uutisen, joka kosketti minua. Herin isä oli kuollut vaikean sairauden uuvuttamana. Tietenkin laitoin Herille viestinä osanotot. Samalla ajatukseni palasivat tuohon yöhön, jonka sain kokea matkallani. Pystyn kuvittelemaan sen, kuinka koko perhe on kokoontunut rukoilemaan ja kuinka siellä on surraan yhdessä. Samalla tunnen surua siitä, ettei Heri voi osallistua yhdessä perheensä kanssa rukoushetkiin. Samalla olen kuitenkin myös onnellinen, että Heri tapasi isänsä viime kesänä käydessään kotonaan. Luulen, että kaikki tarpeellinen on sanottu silloin. Nyt voi keskittyä vain rukoukseen.

Miettiessäni Herin isää tunnen kunniaa, että olen saanut tavata hänet. Koskaan en hänen nimeään oppinut tietämään, mutta henkilönä opin tuntemaan, edes hieman. Hän oli yheteisössään arvostettu mies. Hänen luokseen tultiin kysymään neuvoa ja apua elämässä oleviin ongelmiin. Hän oli myös hyvin lämminsydäminen mies. Hän otti minut osaksi perhettään, vaikka meillä ei ollut yhteistä kieltä ja tapasimme ensimmäistä kertaa. Muistan myös kuinka lämpimästi hän hyvästeli minut ja muun matkaseurueen lentokentällä kun olimme suuntaamassa takaisin Suomeen. Silloin kyyneliä ei voinut pidätellä.

Kuinka kukaan voikaan suhtautua noin pyyteettömästi ja hyväsydämisesti täysin vieraaseen ja vielä vieraasta kulttuurista tulevaan ihmiseen? Se oli todella uskomaton tunne. Hän onnistui koskettamaan minua jotenkin niin, että muistan sen aina.

Rauha hänen sielulleen.

Jumalan rakkaus

”Kuin oksat vihannoivat vain puussa pysyen, niin toisten kanssa yhteen on luotu ihminen. Kiitämme perheestämme. Yhteinen elämämme on lahjaa Jumalan. Toistamme tarvitsemme, syliä avointa, vanhemman kokemusta ja lapsen katsetta. Kohtaamme pettymykset, ilot ja yllätykset toistemme rinnalla.” Virren 464 sanat ja lähestyvä äitienpäivä saivat minut muistelemaan tarinaa Raamatunkäännöstyöstä Venäjällä asuvan suomensukuisen kansan parissa, jolla ei, uskomatonta kyllä, ollut kielessään sanaa rakkaudelle. Hetken asiaa ihmeteltyään ja pohdittuaan kääntäjät alkoivat selvitellä asiaa ja viimein keksivät kysyä millaisella sanalla kansa kuvaisi äidin tunnetta lastaan kohtaan. Käännöksen muoto löytyi ajatuksella siitä, että äidillä on lapsi sydämessään. Kun tätä testattiin pienoisevankeliumin käännökseen ”Sillä niin on Jumalalla maailma sydämessään…” Oivalsivat tuon kielen puhujat: ”Onko Jumalalla meidät sydämessään, sittenhän meillä ei ole mitään hätää!” Tämän oivalluksen pohjalta käännöstyö jatkui ja Jumalan rakkautta pystyttiin kuvaamaan myös tämän kansan äidinkielellä.

Jumalan rakkaus perheväkeään kohtaan on luojan rakkautta lapsiaan kohtaan. Vapautta antaa kasvaa ja valita, mutta myös ohjausta oikeaan suuntaan, taivaallisen isän tahdon mukaiseen elämään. Nuorisotyössä saamme aitiopaikalla seurata samanlaisia asioita. Nuorten vapautta kasvaa ja valita, erehtyä ja olla keskeneräinen, mutta myös tarvetta rakastaville aikuisille ja ohjaukselle oikeaan suuntaan. Tarvetta sille, että on jonkun sydämessä, sillä silloin ei ole mitään hätää. Tässä kasvatustyössä saamme kulkea perheiden rinnalla, Jumalan työkavereina, hänen sydämessään ja olla siitä kiitollisia. Siunattua äitienpäivää!

https://www.youtube.com/watch?v=w_Bzrx31zLY

Valvokaa?

Synkkä ja pimeä syksy näyttää vaan jatkuvan. Aamulla kotoa lähtiessä on pimeää ja illalla palatessa taas. Vitamiinipurkilla käyntikään ei oikeastaan auta. Väsyttää, ei huvita. Päiväunet, sohvan nurkka ja televisio vievät voiton ulkoilusta ja muista aktiviteeteista. Syysaikana on helppo piiloutua kotiin ja tuskailla väsymystä. Ympäristö ei tähän vuodenaikaan juurikaan rohkaise kirkkovuoden toiseksi viimeisen sunnuntain aiheeseen, valvomiseen. Nukkuahan tässä tekisi mieli, vaikka ihan päivätolkulla, kerätä hiukan vararavintoa ja horrostaa kuin karhu.

Syksyisin väsymisen ja välinpitämättömyyden riski on suuri, myös hengellisessä elämässä. Valvomiseen meitä kuitenkin kehotetaan aivan erityisestä syystä. Kotiutuminen tähän maailmaan on helppoa ja arjessa saattaa unohtua, ettei kukaan ole täällä ikuisesti. Kristittyjä muistutetaan valvomisesta, jotta he ovat valmiita lähdön hetkellä. Hetkellä, joka on vaikeasti ennustettavissa ja ennakoitavissa, siitä huolimatta, että tiedämme sen väistämättömäksi. 

Paholaisen nerokkaimmaksi suunnitelmaksi on kuvattu sen uskottelua, ettei meillä ole mikään kiire. Ettei jatkuva valvominen ole välttämätöntä, sillä aikaa hengelliseen heräämiseen on riittävästi. Siihen saakka voi elää elämäänsä tässä maailmassa nauttien ja turhia pohtimatta. On mielekästä ja luontevaa elää toiveikkaana ja tulevaisuutta suunnitellen, liikoja murehtimatta ja kuolemaa ajattelematta. Matteuksen evankeliumissa kehotetaan kuitenkin selkeästi: ”Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.” Valvominen ei kuitenkaan ole voimia kuluttavaa jännitystä, vaan luottamusta siihen, että Jumala vie meissä aloittamansa hyvän työn päätökseen kun aika koittaa.

Itsensä tunteminen

Jokainen meistä on varmasti joskus väittänyt tuntevansa itsensä läpikotaisin. Siitä väitteestä pidämme viimeiseen asti kiinni ja loukkaannumme kun joku toinen kehtaa sanoa meistä jonkun eriävän mielipiteen.

Mutta tunnemmeko me kuitenkaan itseämme kokonaan? Tiedämme suurin piirtein terveydentilamme ja käymme erilaisissa tarkastuksissa selvittääksemme mitä kehossamme tapahtuu. Tämän lisäksi tiedämme mistä tykkäämme; mitä musiikkia tykkäämme kuunnella, mitä elokuvia tykkäämme katsella ja millaisesta taiteesta tykkäämme.

Sitten on toinen näkökulma itseemme. Se on se, jonka muut näkevät. On tutkittu että toisen silmin näytämme kauniimmilta, nuoremmilta, älykkäämmiltä ja huumorintajuisemmilta, kuin itse ajattelemme olevamme. Emmekä aina sitä usko jos joku sanoo jotain kohteliasta meistä, kun emme siihen itse usko.

Näiden kahden näkemyksen lisäksi on kuitenkin vielä yksi näkökulma, jonka usein unohdamme. Se on Jumalan näkemys meistä. Se ei olekaan mikään ”musta tuntuu”-ajatuksella tehty, vaan se on läpiluotaavaa tuntemusta jokaisesta. Jumala siis tuntee meidät läpikotaisin, myös ne asiat ja ominaisuudet joita me emme edes itse näe tai tunne. Jumalan näkemykseen ei myöskään toisten mielipiteet vaikuta. Tämän vuoksi Jumala näkee myös sen maskin taakse jonka asetamme kasvoillemme joka päivä kätkeäksemme itsemme toisten ulottumattomiin.

Jumalalle meidän ei tarvitse esittää mitään. Hänen vuokseen meidän ei tarvitse myöskään muuttua. Kelpaamme hänelle tällaisena kuin olemme. Hän ei myöskään vaadi meiltä mitään. Tulisiko meidänkin siis joskus yrittää nähdä toisen sisimpään ja lakata vaatimasta toiselta sitä mihin hän ei välttämättä pysty tai kykene? Jokaisen tulisi riittää sellaisena kuin on.