Tänä iltana sytytän kynttilän tästä maallisesta maailmasta poistuneelle henkilölle. Henkilölle, jonka tapaaminen oli minulle kunnia. Henkilölle, jonka kanssa jaoin hetken elämää.
Matkaan ajassa taaksepäin, siihen hetkeen kun saavumme Indonesiaan ja Bandungin kaupunkiin. Oli jo melkein aamu kun saavuimme ystäväni Herin kotia. Koti oli pimeänä ja herätimme kaikki siellä asuvat saapumisellamme. Silti kohtaaminen oli lämmin ja ilmapiiri ystävällinen. Saapuihan Heri monen vuoden jälkeen tapaamaan perhettään kaukaa Suomesta.
En muista oliko kyseessä toinen vai kolmas yö Indonesiassa, kun heräsimme kellon kilkatuskeen ja mantramaiseen rukoiluun kesken yön. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kuuntelimme sitä hetken ja väsyneinä matkasta jatkoimme unia. Aamulla saimme sitten kuulla, että naapuri talon isoäiti oli kuollut. Koska Indonesia on muslimimaa, oli suruaikakin hieman erilainen. Siellä se kesti muistaakseni viisi päivää. Ja normaalisti moskeijassa tapahtuva rukoilu tapahtui nyt kotona, ja naapurit ja ystävät osoittivat näin osanottonsa osallistumalla rukoiluun. Talossa ollut pikku kioskikin oli kokonaan kiinni. Vuorokauden kuluessa kuolemasta vainaja oli jo haudattu.
Muistan tuosta ajasta sen surullisen kuuloisen rukoilun. Ei se varsinaista valittamista tai itkemistä ollut, mutta jotenkin suru kuului siitä läpi. Näin siitä tuli jotenkin koko lähi talojen muodostaman yhteisön asia.
Tänään sain lukea Facebookista suru-uutisen, joka kosketti minua. Herin isä oli kuollut vaikean sairauden uuvuttamana. Tietenkin laitoin Herille viestinä osanotot. Samalla ajatukseni palasivat tuohon yöhön, jonka sain kokea matkallani. Pystyn kuvittelemaan sen, kuinka koko perhe on kokoontunut rukoilemaan ja kuinka siellä on surraan yhdessä. Samalla tunnen surua siitä, ettei Heri voi osallistua yhdessä perheensä kanssa rukoushetkiin. Samalla olen kuitenkin myös onnellinen, että Heri tapasi isänsä viime kesänä käydessään kotonaan. Luulen, että kaikki tarpeellinen on sanottu silloin. Nyt voi keskittyä vain rukoukseen.
Miettiessäni Herin isää tunnen kunniaa, että olen saanut tavata hänet. Koskaan en hänen nimeään oppinut tietämään, mutta henkilönä opin tuntemaan, edes hieman. Hän oli yheteisössään arvostettu mies. Hänen luokseen tultiin kysymään neuvoa ja apua elämässä oleviin ongelmiin. Hän oli myös hyvin lämminsydäminen mies. Hän otti minut osaksi perhettään, vaikka meillä ei ollut yhteistä kieltä ja tapasimme ensimmäistä kertaa. Muistan myös kuinka lämpimästi hän hyvästeli minut ja muun matkaseurueen lentokentällä kun olimme suuntaamassa takaisin Suomeen. Silloin kyyneliä ei voinut pidätellä.
Kuinka kukaan voikaan suhtautua noin pyyteettömästi ja hyväsydämisesti täysin vieraaseen ja vielä vieraasta kulttuurista tulevaan ihmiseen? Se oli todella uskomaton tunne. Hän onnistui koskettamaan minua jotenkin niin, että muistan sen aina.
Rauha hänen sielulleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti