Kahden maan kansalaiset

”Edessä reitti tuntematon aukeaa, omin voimin emme kestä tuulta vasten” Jaakko Löytyn kappale, kahden maan kansalainen, tavoittaa kovin inhimillisiä ajatuksia. Aina ei oikein jaksa. Eikä saa aikaan. Väsyttää tai turhauttaa tai sitten hommaa vaan on liikaa tai ei pääse liikkeelle. Puhutaan kevätväsymyksestä, laiskottamisesta tai siitä, että jatkuva uudistus ja muutos syö voimavaroja. On luonnollista, että väsyttää ja vähintäänkin mietityttää elää tilanteessa, jossa tulevaisuutta ei voi ennustaa ja tutut ja turvalliset kuviot myllerretään muutoksessa moneen kertaan. Oma pärjääminen ja jaksaminen voivat huolettaa jos elämä on jatkuvasti epävarmaa. Lohdullisia ajatuksia voi kuitenkin aistia myös epävarmuuden keskellä, ja mitä yllättävimmissä paikoissa.

 Kevät on MM-jääkiekon aikaa, kansallisesti jännitetään kuinka Leijonien kaukalossa käy ja viimeistään mahdolliset finaalipelit saavat kansan liikkeelle. Lätkämenestyksen myötä kansallinen itsetunto saa vahvistusta, tuntuu erityisen hienolta sanoa, että on suomalainen. Kuopion hiippakunta jakoi facebook-sivuillaan ajankohtaisen päivityksen. Ristillä koristetun jääkiekon ja tekstin: ”Taivas varjelee tulee mitä tulee.” Niinpä. Suomen kansalaisina voimme yhdessä jännittää jääkiekkomenestystä, omaa elämäntilannetta ja tulevaisuutta. Mutta Taivaan kansalaisina saamme olla levossa ja jännittämättä sillä voimme luottaa siihen, että meitä varjellaan, tulee mitä tulee. Raamatussa Jeesus kutsuu luokseen sanoilla: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” Kutsuun luottaen voi kristitty jatkaa veisuutaan: ”Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa. Olen kahden maan kansalainen”

Kahden maan kansalainen

Laskiainen lasketaan

”Laskiainen lasketaan. Paastonaika alkaa.
Messias on matkalla. Paastonaika alkaa.
Tien me sinne tiedämme. Tien me sinne käymme” Lasten virsi kertoo siitä kirkkovuoden ajankohdasta kun on aika pukea päälle toppavaatteet, jättää hernekeitto hautumaan liedelle ja suunnata ulos mäenlaskuun. Mutta myös hiljentyä iloisen touhuamisen ohessa. Laskiaisen mäenlasku riippuu kovasti vallitsevista säistä. Viime kevättalvella laskut taisivat olla mahdollisia lähinnä pohjoissuomessa ja hiihtokeskuksissa. Hernekeitolla ja laskiaispullilla herkuttelu ei onneksi riipu kelistä, vaan on mahdollista niin sisällä kuin ulkona, pakkasen ja lumen määrästä riippumatta. 

Laskiaistiistain jälkeisestä tuhkakeskiviikosta alkaa paastonaika, joka päättyy pääsiäissunnuntaihin. Paastoaminen on vanha, juhla-aikoja edeltävä perinne, jonka aikana elämää yksinkertaistamalla voidaan tavoitella rauhoittumista ja mielenmuutosta. Elämämme on usein niin yltäkylläistä, että juhlan erottaa arjesta vain valmistautumalla, hidastamalla ja tarkastelemalla elämää kriittisesti, keskittyen olennaiseen. Millaiset asiat saavat elämässäni kohtuuttoman paljon huomiota? Mikä hallitsee arkeani ja ajatuksiani? Olisiko syytä nostaa katse älylaitteen näytöstä lähimmäiseen? Paastoamisessa piilee myös tietty omavoimaisuuden houkutus. Sosiaalisessa mediassa on helppo hehkuttaa herkkulakkoaan, tai kiinnittää porukalla ruokavalioon erityistä huomiota. Mutta ovatko herkut, liha tai muut itse keksimämme paastoamisen kohteet sittenkään niitä asioita, jotka täyttävät elämäämme vieden huomiota tärkeämmiltä? Merkittävää hiljentymisessä ja paastoamisessa ei ole se, kuinka näyttävästi osaamme luopua tilapäisesti jostain ylellisyydestä. Voimme hiljentyä rukoukseen: Pyhä Jumala, sinä tunnet minut sisintäni myöten. Auta minua näkemään elämässäni ne asiat, jotka vievät huomioni pois lähimmäisestä ja sinusta. Osoita mikä elämässäni on turhaa ja vahingollista ja anna voimaa luopua siitä. Siunaa ajatukseni, sydämeni ja kätteni työt. Amen.

Tänä iltana sytytän kynttilän.

Tänä iltana sytytän kynttilän tästä maallisesta maailmasta poistuneelle henkilölle. Henkilölle, jonka tapaaminen oli minulle kunnia. Henkilölle, jonka kanssa jaoin hetken elämää.

Matkaan ajassa taaksepäin, siihen hetkeen kun saavumme Indonesiaan ja Bandungin kaupunkiin. Oli jo melkein aamu kun saavuimme ystäväni Herin kotia. Koti oli pimeänä ja herätimme kaikki siellä asuvat saapumisellamme. Silti kohtaaminen oli lämmin ja ilmapiiri ystävällinen. Saapuihan Heri monen vuoden jälkeen tapaamaan perhettään kaukaa Suomesta.

En muista oliko kyseessä toinen vai kolmas yö Indonesiassa, kun heräsimme kellon kilkatuskeen ja mantramaiseen rukoiluun kesken yön. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kuuntelimme sitä hetken ja väsyneinä matkasta jatkoimme unia. Aamulla saimme sitten kuulla, että naapuri talon isoäiti oli kuollut. Koska Indonesia on muslimimaa, oli suruaikakin hieman erilainen. Siellä se kesti muistaakseni viisi päivää. Ja normaalisti moskeijassa tapahtuva rukoilu tapahtui nyt kotona, ja naapurit ja ystävät osoittivat näin osanottonsa osallistumalla rukoiluun. Talossa ollut pikku kioskikin oli kokonaan kiinni. Vuorokauden kuluessa kuolemasta vainaja oli jo haudattu.

Muistan tuosta ajasta sen surullisen kuuloisen rukoilun. Ei se varsinaista valittamista tai itkemistä ollut, mutta jotenkin suru kuului siitä läpi. Näin siitä tuli jotenkin koko lähi talojen muodostaman yhteisön asia.

Tänään sain lukea Facebookista suru-uutisen, joka kosketti minua. Herin isä oli kuollut vaikean sairauden uuvuttamana. Tietenkin laitoin Herille viestinä osanotot. Samalla ajatukseni palasivat tuohon yöhön, jonka sain kokea matkallani. Pystyn kuvittelemaan sen, kuinka koko perhe on kokoontunut rukoilemaan ja kuinka siellä on surraan yhdessä. Samalla tunnen surua siitä, ettei Heri voi osallistua yhdessä perheensä kanssa rukoushetkiin. Samalla olen kuitenkin myös onnellinen, että Heri tapasi isänsä viime kesänä käydessään kotonaan. Luulen, että kaikki tarpeellinen on sanottu silloin. Nyt voi keskittyä vain rukoukseen.

Miettiessäni Herin isää tunnen kunniaa, että olen saanut tavata hänet. Koskaan en hänen nimeään oppinut tietämään, mutta henkilönä opin tuntemaan, edes hieman. Hän oli yheteisössään arvostettu mies. Hänen luokseen tultiin kysymään neuvoa ja apua elämässä oleviin ongelmiin. Hän oli myös hyvin lämminsydäminen mies. Hän otti minut osaksi perhettään, vaikka meillä ei ollut yhteistä kieltä ja tapasimme ensimmäistä kertaa. Muistan myös kuinka lämpimästi hän hyvästeli minut ja muun matkaseurueen lentokentällä kun olimme suuntaamassa takaisin Suomeen. Silloin kyyneliä ei voinut pidätellä.

Kuinka kukaan voikaan suhtautua noin pyyteettömästi ja hyväsydämisesti täysin vieraaseen ja vielä vieraasta kulttuurista tulevaan ihmiseen? Se oli todella uskomaton tunne. Hän onnistui koskettamaan minua jotenkin niin, että muistan sen aina.

Rauha hänen sielulleen.