Valvokaa?

Synkkä ja pimeä syksy näyttää vaan jatkuvan. Aamulla kotoa lähtiessä on pimeää ja illalla palatessa taas. Vitamiinipurkilla käyntikään ei oikeastaan auta. Väsyttää, ei huvita. Päiväunet, sohvan nurkka ja televisio vievät voiton ulkoilusta ja muista aktiviteeteista. Syysaikana on helppo piiloutua kotiin ja tuskailla väsymystä. Ympäristö ei tähän vuodenaikaan juurikaan rohkaise kirkkovuoden toiseksi viimeisen sunnuntain aiheeseen, valvomiseen. Nukkuahan tässä tekisi mieli, vaikka ihan päivätolkulla, kerätä hiukan vararavintoa ja horrostaa kuin karhu.

Syksyisin väsymisen ja välinpitämättömyyden riski on suuri, myös hengellisessä elämässä. Valvomiseen meitä kuitenkin kehotetaan aivan erityisestä syystä. Kotiutuminen tähän maailmaan on helppoa ja arjessa saattaa unohtua, ettei kukaan ole täällä ikuisesti. Kristittyjä muistutetaan valvomisesta, jotta he ovat valmiita lähdön hetkellä. Hetkellä, joka on vaikeasti ennustettavissa ja ennakoitavissa, siitä huolimatta, että tiedämme sen väistämättömäksi. 

Paholaisen nerokkaimmaksi suunnitelmaksi on kuvattu sen uskottelua, ettei meillä ole mikään kiire. Ettei jatkuva valvominen ole välttämätöntä, sillä aikaa hengelliseen heräämiseen on riittävästi. Siihen saakka voi elää elämäänsä tässä maailmassa nauttien ja turhia pohtimatta. On mielekästä ja luontevaa elää toiveikkaana ja tulevaisuutta suunnitellen, liikoja murehtimatta ja kuolemaa ajattelematta. Matteuksen evankeliumissa kehotetaan kuitenkin selkeästi: ”Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.” Valvominen ei kuitenkaan ole voimia kuluttavaa jännitystä, vaan luottamusta siihen, että Jumala vie meissä aloittamansa hyvän työn päätökseen kun aika koittaa.