Leipä.

Lempileipäni tällä hetkellä on Moilasen leipomon pikkujääkäri. Leipä joka ajetaan lähikauppaani Pieksämäeltä, 150 kilometrin päästä. Pikkujääkäri on rapeakuorinen ruissekalimppu, jota saa valmiiksi siivutettuna paperipussissa, jossa se pari pävää kuivuttuaan on ihan valtavan hyvää. Parhaimmillaan limppusiivu on ehkä paahtimessa käytettynä ja pestolla voideltuna.

Me suomalaiset ollaan ruisleipäkansaa ja kun joitain vuosia sitten hiilihydraattitietoisuus alkoi olla osa ihan jokaisen kaduntallaajan yleissivistystä, nosti uudet ruokavaliot, erilaiset karppaamisen muodot ja Atkins, aikamoista keskustelua. Intohimoista väittelyä puolesta ja vastaan. Ja yhtään en ihmettele. Enemmän outoa olisi jos tähän ei reagoisi kansa, joka on leiponut leipäänsä tiukkoina aikoina pettua ja antanut palan juurta taikinatiinun pohjalta kerjuulla kulkijoille. Parhaassa leipäjuuressa pitäisi kuuleman mukaan ollakin kolmen eri talon leivänsiemen. Eri maakunnissa on leivottu erilaista leipää ja käytettyjen jauhojen laatu on riippunut siitä kuinka pohjoisessa on asuttu. Kainuussa ei enää vehnäpelto vihannoi. Mutta joka puolella on leivottu leipää, sitä on murrettu, jaettu ja syöty.

Nykyään leivän ja viljan rooli on muuttunut. Lähikaupasta voi ostaa niin monia erilaisia jauhoja, ettei edes googlettamalla pääse perille siitä, missä ja millaisessa korressa kukin jyvä kasvaa. Voidaan valita luomua ja lähituotetta, tai sitten leipää, joka on leivottu viikkoja sitten maapallon toisella puolella. Joissain on kuitua, mutta ei väriä, toisessa toisin päin, yhden leivän glykeeminen indeksi on matala, toisen ei. Jonkun päälle sopii parhaiten juusto, toinen on tarkoitettu nautittavaksi täytettynä. Joku haluaa ostaa leipänsä vaaleana pehmeänä ja tuoreena, toinen ei syö vaaleaa leipää koskaan. Valikoimaa on valtavasti ja länsimaisella kuluttajalla on varaa valita. Leipä ei enää näyttele ruokavaliossa yhtä suurta roolia kuin aiemmin. Mutta edelleen siitä murretaan, jaetaan ja syödään.

Joku aika sitten päivitin facebookstatukseni seuraavilla sanoilla: "Leipää merien taa eikö kaikille yllä? Kristityt, isämme leivästä heille riittäisi kyllä!" Nopeasti keskustelu jatkui seuraavasti: "Ahaa, pelkkää hiilaria sieltä taas jaetaan." Kommentti nauratti, mutta myös toisaalta kismitti siinä määrin, että hain katekismuksen apuun seuraavaa kommenttiani varten. Kristittyjen kielenkäyttö ei aina ole selkeää symboleineen, mutta katekismus avaa monta asiaa kiitettävästi ymmärrettävään muotoon.

MITÄ TARKOITTAA JOKAPÄIVÄINEN LEIPÄ? VASTAUS:

Kaikkea, mitä ruumiimme ravinnokseen ja muuten välttämättä tarvitsee. Siihen kuuluvat ruoka, juoma, vaatteet, kengät, koti, pelto, karja, raha, omaisuus, kelpo aviopuoliso, kunnolliset lapset, kunnollinen palvelusväki, kunnolliset ja luotettavat esimiehet, hyvä hallitus, suotuisat säät, rauha, terveys, järjestys, kunnia, hyvät ystävät, luotettavat naapurit ja muu sellainen. Lainattu katekismuksesta.

Useampi kommentoi vastaustani kiitollisena, monellekaan leivän symbolina käyttö monissa eri asiayhteyksissä ei ollut lainkaan selvää.

Lainaamani virsi on kokonaisuudessaan mielestäni hieno, siinä on helposti laulettava melodia, ja lyhyet selkeät säkeistöt täynnä asiaa. Virsi on otettu virsikirjaan vuonna 1986 ja tehtykin vasta 1979, joten se on suhteellisen nykyaikainen, vaikkakin jo yli kolmikymmenvuotias. Sisällöltään se on silti erittäin ajankohtainen. Pohjois-Afrikan ja Japanin kriisit pyörivät tiedotusvälineissämme päivittäin, mutta ovat kaukana. Nälänhädästä, tulvista, kuivuudesta ja taudeista kärsitään laajoilla alueilla, mutta tieto ei edes ylitä uutiskynnystä. Arkipäivässä enemmän kiinnostaa silti se leivän glykeeminen indeksi tai rasvahappokoostumus. Kumma juttu, sillä inhimillisen hädän luulisi ohittavan arjen pikkuasiat. Ja kyllähän ne ohittavatkin, osuessaan omalle kohdalle, tai tapahtuessaan niin lähellä, että todelliset vaikutukset tuntuvat. Kuitenkin maantieteellisesti kaukaisille ja pitkään jatkuville kriiseille turtuu niin, ettei niitä enää jaksa muistaa tai huomioida. Olen itse tyyppi, joka kantaa huolta ja murhetta omista ja muiden asioista, realistisista ja uskomattomista murheista sekä tulevaisuudesta. Siitä huolimatta, että tiedostan huolestumisen olevan turhaa ja rasittavaa, en voi sitä lopettaa. Siksi en pidä pelkästään huonona sitä, että katastrofiuutisille turtuu. Jos oman arjen kuormittaa huolehtimalla kaikesta mahdollisesta kurjuudesta, rikkoo lähellä asuvia läheisiään vastaan ja tulevaisuutta murehtimalla esittää Jumalalle epäluottamuslauseita kaiken suunnitelmallisuudesta. Siksi on myös tervettä, olla murehtimatta, kuten Matteus meitä yksiselitteisesti neuvoo:

”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! 27 Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?”

Toki vastuumme ihmisinä ja kristittyinä on elää maailmassa niin, ettemme ainakaan omin toimin edistä kenenkään kärsimystä, mielellään vähennämme sitä kaikin mahdollisin tavoin. Samalla luottaen kuitenkin siihen, että meistä pidetään huolta, ja me saamme uskoa tulevaisuuteen. Alttarin leivän äärellä saamme pitkin matkaa elvyttää uskoamme tähän asiaan. Vastuun kantamiseksi lähimmäisistä joskus aivan riittävä määrä omia toimia on siinä, että laittaa kädet ristiin ja pyytää apua sinne, jossa itse ei voi olla auttamassa. Ja omassa arjessaan murtaa, jakaa ja syö, kukin mieleistään leipää. Yhdessä toisten kanssa, vuosisataisia perinteitä noudattaen.

Virsi 59

1. Leipää pelloilta maan ruumiin ruoaksi saamme. Nälästä varjele, Herramme, siunaa kylväjät maamme.

2.
Leipää taivaasta tuot,
meille itsesi annat.
Sanasta elämän voimaa jaat,
halki kuoleman kannat.

3.
Leipää alttarin myös
syömme keskellä matkaa.
Väsyneet sielumme elpyvät,
jälleen jaksamme jatkaa.

4.
Leipää merien taa
eikö kaikille yllä?
Kristityt, Isämme leivästä
heille riittäisi kyllä!

5.
Leipää taivaasta jaa,
Kristus, lihaksi tullut!
Kuuluta kauttamme kaikille:
Riemuvuosi on tullut!

Harald Andersén 1979Ola Cleve 1979. Suom. Anna-Maija Raittila 1979.