Enkeleitä toisillemme

Minulle Pyhästä Hengestä opettaminen on aina ollut haastavaa. Olen yrittänyt lähestyä aihetta pienten, helpommin hahmotettavien kokonaisuuksien kautta, ja taas yritin. Tokaluokkalaisten aamunavauksessa juttelimme Helluntaista. Pohdimme, mitä tekisimme jos voisimme muuttua näkymättömiksi. En ole varma oliko kovin viisasta lähestyä asiaa tälläkään tavalla. Lapset nimittäin suunnittelivat isän autolla ajamista, (jotta hän järkyttyisi kun auto lipuu alamäkeen ilman kuljettajaa), yksi kertoi mottaavansa siskoa ja toinen kostavansa veljelleen. Kovin oli inhimillisiä suunnitelmia, ehkä lähimmäisten toiminta jättää meille toisinaan asioita hampaankoloon. Toivoisin kuitenkin, että nämä ideat eivät jääneet päällimmäisinä mieleen, kun oli kyse Pyhästä Hengestä, puolustajasta ja suojelijasta.

Aihe jäi kuitenkin pohdituttamaan. Miten Hengen hedelmät näkyvät meidän kristittyjen arjessa? Koomikko Jope Ruonansuu on tavoittanut kappaleessaan puhuttelevan ajatuksen:

” Toinen toistaan huonompi ihminen kaipaa rakkautta kuitenkin. Silloin särkynyt sielumme syntinen löytää toisestansa enkelin …Ollaanko enkeleitä toisillemme? Siipiesi suojaan saanko painaa pään? Jos oomme enkeleitä toisillemme saamme rakkautemme kestämään.”

Vaikka laulu ehkä puhuukin ihmisten välisestä rakkaudesta, piilee siinä myös syvempiä sävyjä. Ehkä Pyhän Hengen vaikutukset näyttäytyvät toisinaan juuri näin. Särkynyt syntinen löytää sellaisten siipien suojan, johon voi päänsä painaa. Luottaa siihen, että toisen tuella elämä ja rakkaus kantaa. Hengen hedelmät; rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä näyttäytyvät juuri silloin kun voimme olla enkeleitä toisillemme. 

Kahden maan kansalaiset

”Edessä reitti tuntematon aukeaa, omin voimin emme kestä tuulta vasten” Jaakko Löytyn kappale, kahden maan kansalainen, tavoittaa kovin inhimillisiä ajatuksia. Aina ei oikein jaksa. Eikä saa aikaan. Väsyttää tai turhauttaa tai sitten hommaa vaan on liikaa tai ei pääse liikkeelle. Puhutaan kevätväsymyksestä, laiskottamisesta tai siitä, että jatkuva uudistus ja muutos syö voimavaroja. On luonnollista, että väsyttää ja vähintäänkin mietityttää elää tilanteessa, jossa tulevaisuutta ei voi ennustaa ja tutut ja turvalliset kuviot myllerretään muutoksessa moneen kertaan. Oma pärjääminen ja jaksaminen voivat huolettaa jos elämä on jatkuvasti epävarmaa. Lohdullisia ajatuksia voi kuitenkin aistia myös epävarmuuden keskellä, ja mitä yllättävimmissä paikoissa.

 Kevät on MM-jääkiekon aikaa, kansallisesti jännitetään kuinka Leijonien kaukalossa käy ja viimeistään mahdolliset finaalipelit saavat kansan liikkeelle. Lätkämenestyksen myötä kansallinen itsetunto saa vahvistusta, tuntuu erityisen hienolta sanoa, että on suomalainen. Kuopion hiippakunta jakoi facebook-sivuillaan ajankohtaisen päivityksen. Ristillä koristetun jääkiekon ja tekstin: ”Taivas varjelee tulee mitä tulee.” Niinpä. Suomen kansalaisina voimme yhdessä jännittää jääkiekkomenestystä, omaa elämäntilannetta ja tulevaisuutta. Mutta Taivaan kansalaisina saamme olla levossa ja jännittämättä sillä voimme luottaa siihen, että meitä varjellaan, tulee mitä tulee. Raamatussa Jeesus kutsuu luokseen sanoilla: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” Kutsuun luottaen voi kristitty jatkaa veisuutaan: ”Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa. Olen kahden maan kansalainen”

Kahden maan kansalainen

Laskiainen lasketaan

”Laskiainen lasketaan. Paastonaika alkaa.
Messias on matkalla. Paastonaika alkaa.
Tien me sinne tiedämme. Tien me sinne käymme” Lasten virsi kertoo siitä kirkkovuoden ajankohdasta kun on aika pukea päälle toppavaatteet, jättää hernekeitto hautumaan liedelle ja suunnata ulos mäenlaskuun. Mutta myös hiljentyä iloisen touhuamisen ohessa. Laskiaisen mäenlasku riippuu kovasti vallitsevista säistä. Viime kevättalvella laskut taisivat olla mahdollisia lähinnä pohjoissuomessa ja hiihtokeskuksissa. Hernekeitolla ja laskiaispullilla herkuttelu ei onneksi riipu kelistä, vaan on mahdollista niin sisällä kuin ulkona, pakkasen ja lumen määrästä riippumatta. 

Laskiaistiistain jälkeisestä tuhkakeskiviikosta alkaa paastonaika, joka päättyy pääsiäissunnuntaihin. Paastoaminen on vanha, juhla-aikoja edeltävä perinne, jonka aikana elämää yksinkertaistamalla voidaan tavoitella rauhoittumista ja mielenmuutosta. Elämämme on usein niin yltäkylläistä, että juhlan erottaa arjesta vain valmistautumalla, hidastamalla ja tarkastelemalla elämää kriittisesti, keskittyen olennaiseen. Millaiset asiat saavat elämässäni kohtuuttoman paljon huomiota? Mikä hallitsee arkeani ja ajatuksiani? Olisiko syytä nostaa katse älylaitteen näytöstä lähimmäiseen? Paastoamisessa piilee myös tietty omavoimaisuuden houkutus. Sosiaalisessa mediassa on helppo hehkuttaa herkkulakkoaan, tai kiinnittää porukalla ruokavalioon erityistä huomiota. Mutta ovatko herkut, liha tai muut itse keksimämme paastoamisen kohteet sittenkään niitä asioita, jotka täyttävät elämäämme vieden huomiota tärkeämmiltä? Merkittävää hiljentymisessä ja paastoamisessa ei ole se, kuinka näyttävästi osaamme luopua tilapäisesti jostain ylellisyydestä. Voimme hiljentyä rukoukseen: Pyhä Jumala, sinä tunnet minut sisintäni myöten. Auta minua näkemään elämässäni ne asiat, jotka vievät huomioni pois lähimmäisestä ja sinusta. Osoita mikä elämässäni on turhaa ja vahingollista ja anna voimaa luopua siitä. Siunaa ajatukseni, sydämeni ja kätteni työt. Amen.

Tänä iltana sytytän kynttilän.

Tänä iltana sytytän kynttilän tästä maallisesta maailmasta poistuneelle henkilölle. Henkilölle, jonka tapaaminen oli minulle kunnia. Henkilölle, jonka kanssa jaoin hetken elämää.

Matkaan ajassa taaksepäin, siihen hetkeen kun saavumme Indonesiaan ja Bandungin kaupunkiin. Oli jo melkein aamu kun saavuimme ystäväni Herin kotia. Koti oli pimeänä ja herätimme kaikki siellä asuvat saapumisellamme. Silti kohtaaminen oli lämmin ja ilmapiiri ystävällinen. Saapuihan Heri monen vuoden jälkeen tapaamaan perhettään kaukaa Suomesta.

En muista oliko kyseessä toinen vai kolmas yö Indonesiassa, kun heräsimme kellon kilkatuskeen ja mantramaiseen rukoiluun kesken yön. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kuuntelimme sitä hetken ja väsyneinä matkasta jatkoimme unia. Aamulla saimme sitten kuulla, että naapuri talon isoäiti oli kuollut. Koska Indonesia on muslimimaa, oli suruaikakin hieman erilainen. Siellä se kesti muistaakseni viisi päivää. Ja normaalisti moskeijassa tapahtuva rukoilu tapahtui nyt kotona, ja naapurit ja ystävät osoittivat näin osanottonsa osallistumalla rukoiluun. Talossa ollut pikku kioskikin oli kokonaan kiinni. Vuorokauden kuluessa kuolemasta vainaja oli jo haudattu.

Muistan tuosta ajasta sen surullisen kuuloisen rukoilun. Ei se varsinaista valittamista tai itkemistä ollut, mutta jotenkin suru kuului siitä läpi. Näin siitä tuli jotenkin koko lähi talojen muodostaman yhteisön asia.

Tänään sain lukea Facebookista suru-uutisen, joka kosketti minua. Herin isä oli kuollut vaikean sairauden uuvuttamana. Tietenkin laitoin Herille viestinä osanotot. Samalla ajatukseni palasivat tuohon yöhön, jonka sain kokea matkallani. Pystyn kuvittelemaan sen, kuinka koko perhe on kokoontunut rukoilemaan ja kuinka siellä on surraan yhdessä. Samalla tunnen surua siitä, ettei Heri voi osallistua yhdessä perheensä kanssa rukoushetkiin. Samalla olen kuitenkin myös onnellinen, että Heri tapasi isänsä viime kesänä käydessään kotonaan. Luulen, että kaikki tarpeellinen on sanottu silloin. Nyt voi keskittyä vain rukoukseen.

Miettiessäni Herin isää tunnen kunniaa, että olen saanut tavata hänet. Koskaan en hänen nimeään oppinut tietämään, mutta henkilönä opin tuntemaan, edes hieman. Hän oli yheteisössään arvostettu mies. Hänen luokseen tultiin kysymään neuvoa ja apua elämässä oleviin ongelmiin. Hän oli myös hyvin lämminsydäminen mies. Hän otti minut osaksi perhettään, vaikka meillä ei ollut yhteistä kieltä ja tapasimme ensimmäistä kertaa. Muistan myös kuinka lämpimästi hän hyvästeli minut ja muun matkaseurueen lentokentällä kun olimme suuntaamassa takaisin Suomeen. Silloin kyyneliä ei voinut pidätellä.

Kuinka kukaan voikaan suhtautua noin pyyteettömästi ja hyväsydämisesti täysin vieraaseen ja vielä vieraasta kulttuurista tulevaan ihmiseen? Se oli todella uskomaton tunne. Hän onnistui koskettamaan minua jotenkin niin, että muistan sen aina.

Rauha hänen sielulleen.

Jumalan rakkaus

”Kuin oksat vihannoivat vain puussa pysyen, niin toisten kanssa yhteen on luotu ihminen. Kiitämme perheestämme. Yhteinen elämämme on lahjaa Jumalan. Toistamme tarvitsemme, syliä avointa, vanhemman kokemusta ja lapsen katsetta. Kohtaamme pettymykset, ilot ja yllätykset toistemme rinnalla.” Virren 464 sanat ja lähestyvä äitienpäivä saivat minut muistelemaan tarinaa Raamatunkäännöstyöstä Venäjällä asuvan suomensukuisen kansan parissa, jolla ei, uskomatonta kyllä, ollut kielessään sanaa rakkaudelle. Hetken asiaa ihmeteltyään ja pohdittuaan kääntäjät alkoivat selvitellä asiaa ja viimein keksivät kysyä millaisella sanalla kansa kuvaisi äidin tunnetta lastaan kohtaan. Käännöksen muoto löytyi ajatuksella siitä, että äidillä on lapsi sydämessään. Kun tätä testattiin pienoisevankeliumin käännökseen ”Sillä niin on Jumalalla maailma sydämessään…” Oivalsivat tuon kielen puhujat: ”Onko Jumalalla meidät sydämessään, sittenhän meillä ei ole mitään hätää!” Tämän oivalluksen pohjalta käännöstyö jatkui ja Jumalan rakkautta pystyttiin kuvaamaan myös tämän kansan äidinkielellä.

Jumalan rakkaus perheväkeään kohtaan on luojan rakkautta lapsiaan kohtaan. Vapautta antaa kasvaa ja valita, mutta myös ohjausta oikeaan suuntaan, taivaallisen isän tahdon mukaiseen elämään. Nuorisotyössä saamme aitiopaikalla seurata samanlaisia asioita. Nuorten vapautta kasvaa ja valita, erehtyä ja olla keskeneräinen, mutta myös tarvetta rakastaville aikuisille ja ohjaukselle oikeaan suuntaan. Tarvetta sille, että on jonkun sydämessä, sillä silloin ei ole mitään hätää. Tässä kasvatustyössä saamme kulkea perheiden rinnalla, Jumalan työkavereina, hänen sydämessään ja olla siitä kiitollisia. Siunattua äitienpäivää!

https://www.youtube.com/watch?v=w_Bzrx31zLY

Valvokaa?

Synkkä ja pimeä syksy näyttää vaan jatkuvan. Aamulla kotoa lähtiessä on pimeää ja illalla palatessa taas. Vitamiinipurkilla käyntikään ei oikeastaan auta. Väsyttää, ei huvita. Päiväunet, sohvan nurkka ja televisio vievät voiton ulkoilusta ja muista aktiviteeteista. Syysaikana on helppo piiloutua kotiin ja tuskailla väsymystä. Ympäristö ei tähän vuodenaikaan juurikaan rohkaise kirkkovuoden toiseksi viimeisen sunnuntain aiheeseen, valvomiseen. Nukkuahan tässä tekisi mieli, vaikka ihan päivätolkulla, kerätä hiukan vararavintoa ja horrostaa kuin karhu.

Syksyisin väsymisen ja välinpitämättömyyden riski on suuri, myös hengellisessä elämässä. Valvomiseen meitä kuitenkin kehotetaan aivan erityisestä syystä. Kotiutuminen tähän maailmaan on helppoa ja arjessa saattaa unohtua, ettei kukaan ole täällä ikuisesti. Kristittyjä muistutetaan valvomisesta, jotta he ovat valmiita lähdön hetkellä. Hetkellä, joka on vaikeasti ennustettavissa ja ennakoitavissa, siitä huolimatta, että tiedämme sen väistämättömäksi. 

Paholaisen nerokkaimmaksi suunnitelmaksi on kuvattu sen uskottelua, ettei meillä ole mikään kiire. Ettei jatkuva valvominen ole välttämätöntä, sillä aikaa hengelliseen heräämiseen on riittävästi. Siihen saakka voi elää elämäänsä tässä maailmassa nauttien ja turhia pohtimatta. On mielekästä ja luontevaa elää toiveikkaana ja tulevaisuutta suunnitellen, liikoja murehtimatta ja kuolemaa ajattelematta. Matteuksen evankeliumissa kehotetaan kuitenkin selkeästi: ”Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.” Valvominen ei kuitenkaan ole voimia kuluttavaa jännitystä, vaan luottamusta siihen, että Jumala vie meissä aloittamansa hyvän työn päätökseen kun aika koittaa.

Itsensä tunteminen

Jokainen meistä on varmasti joskus väittänyt tuntevansa itsensä läpikotaisin. Siitä väitteestä pidämme viimeiseen asti kiinni ja loukkaannumme kun joku toinen kehtaa sanoa meistä jonkun eriävän mielipiteen.

Mutta tunnemmeko me kuitenkaan itseämme kokonaan? Tiedämme suurin piirtein terveydentilamme ja käymme erilaisissa tarkastuksissa selvittääksemme mitä kehossamme tapahtuu. Tämän lisäksi tiedämme mistä tykkäämme; mitä musiikkia tykkäämme kuunnella, mitä elokuvia tykkäämme katsella ja millaisesta taiteesta tykkäämme.

Sitten on toinen näkökulma itseemme. Se on se, jonka muut näkevät. On tutkittu että toisen silmin näytämme kauniimmilta, nuoremmilta, älykkäämmiltä ja huumorintajuisemmilta, kuin itse ajattelemme olevamme. Emmekä aina sitä usko jos joku sanoo jotain kohteliasta meistä, kun emme siihen itse usko.

Näiden kahden näkemyksen lisäksi on kuitenkin vielä yksi näkökulma, jonka usein unohdamme. Se on Jumalan näkemys meistä. Se ei olekaan mikään ”musta tuntuu”-ajatuksella tehty, vaan se on läpiluotaavaa tuntemusta jokaisesta. Jumala siis tuntee meidät läpikotaisin, myös ne asiat ja ominaisuudet joita me emme edes itse näe tai tunne. Jumalan näkemykseen ei myöskään toisten mielipiteet vaikuta. Tämän vuoksi Jumala näkee myös sen maskin taakse jonka asetamme kasvoillemme joka päivä kätkeäksemme itsemme toisten ulottumattomiin.

Jumalalle meidän ei tarvitse esittää mitään. Hänen vuokseen meidän ei tarvitse myöskään muuttua. Kelpaamme hänelle tällaisena kuin olemme. Hän ei myöskään vaadi meiltä mitään. Tulisiko meidänkin siis joskus yrittää nähdä toisen sisimpään ja lakata vaatimasta toiselta sitä mihin hän ei välttämättä pysty tai kykene? Jokaisen tulisi riittää sellaisena kuin on.

Rukous

”Miettikää vähän. Hän joka on luonut korvan- hänkö ei kuule? Hän joka on luonut silmän- hänkö ei näe?” (Ps.94) Toisen paastonajan sunnuntain aiheena oli rukous ja usko. Nuorisotyön arjessa teemat ovat vahvasti esillä. Rukouksen merkityksestä uskonelämän hoitajana puhutaan paljon, samoin tarjotaan mahdollisuuksia nuoren hengelliseen kasvuun seurakuntayhteydessä. Seurakunnan tilaisuuksissa rukoillaan, luetaan Raamattua, lauletaan ja puhutaan uskosta yhdessä. Rukous on tärkeää hengellisen elämän hoitamiselle, Raamatussa käsketään rukoilemaan useissa kohdissa, koska Jumala tietää, että rukous on sielulle hyväksi. Samoin kun ystävyyssuhteet tarvitsevat yhteydenpitoa pysyäkseen tuoreina, tarvitsee ihminenkin yhteydenpitoa Jumalaan. Jumala kyllä näkee ja kuulee meidät, mutta jos me unohdamme pitää yhteyttä, voimme huomata, että suhteemme alkaa etääntyä ja saatamme vieraantua Jumalasta. Viimeistään rippikouluissa tutuksi tulevat ulkoläksyt, Jeesuksen ihmisille opettama Isä Meidän-rukous, uskontunnustus ja muutama muu. Tärkeänä ajatuksena pidetään kuitenkin myös sitä, että ihmisen ja Jumalan välille ei tarvita välttämättä ulkoa opittuja sanoja. Raamatussa luvataan useassa kohdassa, että Jumala kuulee vilpittömät rukoukset, määräämättä sitä millaisin sanoin kenenkin tulee rukoilla. Riittää, että on tosissaan. Anna-Mari Kaskisen sanoittama Rukous on silta, kerää yhdessä säkeistössään epävarmalle rukoilijalle rohkaisevan viestin: ” Älä turhaan luule, ettet osaa rukoilla. Rukoukseen ei tarvitakaan paljon sanoja. Taivaan Isä kuulee pienen huokauksenkin. Tarpeesi Hän tietää sinuakin paremmin.” Siunattua paaston aikaa, muistetaan rukoilla!

http://www.youtube.com/watch?v=0B-drWi-wyM

Hiljaisen viikon keskiviikon nuorten jumiksen puhe.

Viime sunnuntaina vietettiin palmusunnuntaita. Sunnuntain evankeliumissa kerrotaan kuinka Jeesus ratsasti aasinvarsalla Jerusalemiin ja ihmiset hurrasivat hänelle ja laskivat hänen eteensä vaatteita ja palmunoksia. Ihmiset iloitsivat Jeesuksen suorittamia Jumalan ihmetekoja, tietämättä vielä mitä oli tulossa. Kuitenkin Jeesus itse tiesi mihin tämä Jerusalemiin saapuminen johtaisi. Hän tiesi kohtalonsa. Miltä Jeesuksesta on tuntunut tietää, että tämä on lopun alkua, joka päättyisi kuolemaan. Miltä sinusta tuntuisi samanlaisessa tilanteessa? Panikoisitko ja yrittäisit kaikin keinoin päästä eroon tilanteesta? Vai tekisitkö samoin kuin Jeesus ja hyväksyisit asian ja antaisit kaiken tapahtua omalla painollaan?

Vaikka Jeesus oli Jumala, hän oli myös ihminen. Kuollessaan vain noin 30 -vuotias mies ja puuseppä, kuten maallinen isänsä Joosef. Vaikka hän pystyi tekemään ihmetekoja, hän tunsi kipua aivan kuin kuka tahansa muukin mies ja aivan samoin hänenkin täytyisi kuolla. Kuitenkin hänen kuolemansa olisi jotain aivan erilaista.

Jeesuksen inhimillisyys tulee parhaiten esille siinä kun hän rukoilee Jumalaa Getsemanen puutarhassa. Hän saattoi tuntea ihmisen pelon rukoillessaan, että Jumala ottaisi pois sen vastuun, joka hänellä oli. Hän tunsi silloin suurta tuskaa. Häntä pelotti ja hän kääntyi Isänsä puoleen saadakseen tukea ja vahvistusta. Ehkä hän sitä saikin koska hän otti vastaan tuomionsa ja kärsimyksensä sellaisena kuin se tuli. Häntä herjattiin, haukuttiin ja syytettiin. Lopulta hänet tuomittiin syyttömänä ristinkuolemaan ja hänet haudattiin.

Voisi ajatella että kaikki tämä on aivan normaalia ja olisi voinut tapahtua kenelle tahansa. Niin olisikin, jollei kolmantena päivänä olisi tapahtunut ihmettä. Ihme jonka vuoksi vietämme pääsiäistä. Naiset menivät Jeesuksen haudalle ja huomasivat haudan olevan tyhjä. Enkeli kertoi naisille Jeesuksen nousseen kuolleista. Myös opetuslapset saivat tiedon asiasta ja jotkut kävivät sen todistamassa.

Jeesus oli ristiinnaulittu, kuolemaa oli surtu ja hänet oli haudattu. Hauta johon Jeesus oli laitettu oli nyt kuitenkin tyhjä. Vaikka kaikki tämä oli opetuslapsillakin tiedossa, ei tilanne varmasti ollut mitenkään helppo käsittää ja osa opetuslapsista saattoi olla asian suhteen hieman epäileväinenkin. Myöhemmin Jeesus kuitenkin ilmestyi opetuslapsille ja he saivat todistuksen siitä että ylösnousemus on totta. Ennustus oli käynyt toteen.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Mitä hyötyä siitä on että Jeesus tuomittiin, kärsi, kuoli, haudattiin ja nousi kuolleista? Vastaan näihin kysymyksiin Johanneksen evankeliumin kolmannen luvun 16. säkeellä: ”Jumala antoi ainoan poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.” Saimme siis armon, Ansaitsemattoman Rakkauden Meidän Osaksemme.

No mitä se armo sitten on? Armo ei ole sitä, että syytön ja oikein toiminut pääsee pälkähästä, vaan se on oikeudenmukaisuutta. Armo on sitä, että syyllinen vapautetaan. Armo on meidän pääsylippumme taivaaseen, jonka olemme Jeesuksen kuolemassa saaneet.

Tänään olemme kokoontuneet tyhjän ristin ääreen muistelemaan Jeesuksen kärsimystietä. Tuo tyhjä risti sisältää kuitenkin isomman sanoman kuin miltä se näyttää. Tyhjä risti lupaa meille, että me kaikki pääsemme joskus osalliseksi tuosta Jeesuksen ylösnousemuksesta. Siksi pääsiäinen onkin ilon juhla. Meidän tulisi iloita joka päivä siitä, että Jeesus sovitti ristinkuolemallaan meidän kaikkien synnit ja meillä kaikilla on mahdollisuus päästä taivaaseen.

Paaston ajan haaste.

Tänään on tuhkakeskiviikko. Tästä alkaa paasto. Kuuden viikon valmistautuminen suureen juhlaan – Pääsiäiseen.

Paasto. Mitä se on? Kun sitä ajattelee, tulee ensimmäisenä mieleen muslimien paasto eli Ramadan, jota vietetään kesällä ja sen aikana ei lainkaan syödä valoisan aikana. Meillä luterilaisilla paastoon ei liity mitään määrättyä tai kaikkia luterilaisia koskevia perinteitä. Tämä antaa siis jokaiselle mahdollisuuden viettää sitä haluamallaan tavalla. Joku voi pidättäytyä kuuden viikon ajan herkuista, toinen esimerkiksi Facebookista.

Paasto on oivallista aikaa hiljentyä ja keskustella Jumalan kanssa. Voi keskittyä hoitamaan omaa hengellisyyttään. Ottaa tavoitteeksi rukoilla joka päivä ja käydä sunnuntaisin jumalanpalveluksessa.

Viime sunnuntaina vietettiin laskiaissunnuntaita ja sen evankeliumitekstissä (Luuk. 18:31-43) Jeesus kohtaa sokean kerjäläisen, joka toivoo näköään. Jeesus parantaa sokean sanoen: ”Uskosi on parantanut sinut”. Toivoisin, että me kaikki kykenisimme näkemään Jeesuksen tässä maailmassa, kuten tuo kerjäläinen. Hänen kautta voisimme ymmärtää pääsiäisen mysteeriä ja päästä osaksi sitä.

Viime viikolla kävin pitämässä aamunavaukset Pekkalan ja Visuveden kouluilla, aiheena oli paaston aika. Asetin koululaisille haasteen: Paaston, eli kuuden viikon, ajan tulisi olla kavereita kaikkien kanssa. Tulisi tervehtiä kaikkia, pyytää anteeksi ja olla kohtelias. Ei saisi satuttaa, loukata tai kiusata ketään. Koululaiset lupasivat yrittää tätä. Tämän saman haasteen heitän nyt myös kaikille ruovesiläisille. Yritetään olla kaikki kaikille ystävällisiä.

Teksti julkaistiin Ruovesi-lehdessä 13.2.2013

Suutari ja Vieras

Tänä vuonna joulun ajan lempilauluni on Pekka Ruuskan suutari ja vieras. Sanat kertovat tarinan suutarista, vanhasta ja lempeästä miehestä, jolle Jeesus on kertonut tulevansa jouluna kylään. Suutari siivoaa taloaan, laittaa joulua ja kertoo ilouutista kyläläisille. ”Mestari on tulossa kylään meille, hän on ilmoittanut minulle sen varmasti, mestari on tulossa tänään meille, voiko jouluvieras olla enää parempi”. Kaiken valmiiksi saatuaan vanha mies odottaa ikkunalaudalla istuen suurta vierastaan, mutta saakin ovensa taakse köyhän naisen lapsineen ja myöhemmin vielä kaksi muuta avun tarvitsijaa. Ehkä ei ihan sellaisia mestareita kuin suutari oli koko päivän odottanut. Pettymyksestään huolimatta hän ei käännytä vieraita ovelta, vaan kutsuu heidät sisälle ja tarjoaa lämmintä ruokaa ja majapaikkaa tarvitseville. Hän kertoo myös ovensa taakse ilmestyneille odottavansa mestaria ja pyytää heitä liittymään seuraansa, odottamaan suurta vierasta. Laulussa tavoitetaan kauniisti se, mistä joulussa voi parhaimmillaan olla kysymys. Mestarin odottamisesta, luottamisesta siihen, että hän on kanssamme juhlapöydässä, sillä se on varmasti meille ilmoitettu. Suuren juhlan iloisesta ja jännittyneestä odotuksesta sekä mielekkäästä valmistelusta, mutta myös siitä, että odotuksen ohella ei jätetä huomioimatta apua tarvitsevia lähimmäisiä. Lempeä suutari oivalsi, että juhla ei menetä merkitystään, vaikka hän jakaa omastaan ja auttaa heitä, jotka tulevat hänen luokseen apua pyytäen. Illalla suutarin vaipuessa uneen, ilmestyy mestari hänelle taas ja suutari ihmettelee miksi vieras ei tullutkaan hänen ovelleen. Jeesus vastaa suutarille:

”Olin luonas tänään kolmasti. Hyvää joulua ja kiitos sydämestäni!”

Arkinen halleluja

Monesti pysähtyy miettimään onko Jumalaa olemassa, kun katsoo televisiosta uutisia joissa kerrotaan pahuuksista kotimaassa ja muualla maailmassa. Kysytään itseltään, miksi Jumala antaa tällaista tapahtua ja joskus se kysytään ääneen. Kuitenkin on niin että hyvän vastapainona on aina jotain pahaakin. Jos ei olisi pahaa, emme osaisi kunnioittaa hyvää vaan haluaisimme varmasti sitä enemmän.

Itse olen miettinyt viime aikoina missä arkisissa asioissa ihminen voi kokea Jumalan. Ei sen takia tarvitse lähteä kirkkoon että kokisi yhteyttä Jumalan kanssa vaan sen voi kokea hyvin pienessä ja arkisessakin asiassa. Se voi olla radiossa soiva hyvä kappale joka koskettaa sisintä, ystävällinen hymy ankeassa ihmismassassa, halaus rakkaalta ihmiseltä, kuva vastasyntyneestä lapsesta. Nämä voivat olla niitä pieniä ihmeitä elämässämme, joiden avulla jaksamme jatkaa matkaa. Muistaisimmepa olla niistä kiitollisia ja kiittää niin Jumalaa kuin myös sitä lähimmäistä joka sai tämän aikaan.

Kun elämässämme tulee tilanne, jolloin tuntuu että Jumala on kadonnut arkisen aherruksen alle, voi rukoilla Jaakko Löytyn Arkinen halleluja-kappaleen mukaan:

”Tutuilla teillä ei eksyä saata, jokainen etappi ohjaa ja vie.Vieraalla polulla outoa maata harhassa hapuilee: Missä on tie?
Herra opeta näkemään kaunista siellä,
missä vain soi huokauksina aina arkinen halleluja.”

Teksti julkaistaan Ruovesi-lehdessä 21.11.2012

Yhteinen vastuu

Vaalien alla käydään keskustelua vaalilupauksista ja vaikutusmahdollisuuksista. Nykyiset ja tulevat päättäjät puntaroivat niukkojen rahavarojen jakamista kuntalaisten ja palveluiden kesken ja jokaisella äänestäjällä on asiasta mielipide. Gospelbändi Katajainen kansa laulaa vallankäyttäjistä: ”Ei esivalta turhaan miekkaa kanna jos se köyhille jakaa oikeutta, heikkoja vähäisiä siivillä suojaa eikä murtunutta ruokoa jalkoihin tallaa.” Valtaa pitävien tehtävä on pohtia kuinka yhteiset rahat käytetään ja millaisella tasolla kuntalaisten palvelut tulisi säilyttää. Tärkeää on huomioida etenkin ne ryhmät, jotka eivät voi itse puolustaa oikeuksiaan.

Päätöksiin on helppo ottaa kantaa ja vaatia muutosta kestämättömään tilanteeseen. Usein tuntuu kuitenkin siltä, että äänestäjänä unohtuu toinen puoli. Mitä minä voin tehdä edistääkseni oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa? Kristityn vastuu ei pääty äänestyslipukkeen leimaamiseen. Vaikka yhteiskunnan rakenteet poikkeavat Raamatun ajan maailmasta ja kukin voi toimia omissa tehtävissään ulkoistaen muiden palveluiden tuottamisen yhteiskunnalle, eivät Jeesuksen opetukset aidosta lähimmäisenrakkaudesta ole vanhentuneet. Lähimmäisenrakkautta ei voi ulkoistaa. Jokainen voi omalta osaltaan huolehtia siitä, että pitää silmät auki ja on olemassa ihmisenä ihmiselle kun tukea tarvitaan. Apu voi olla monenlaista ja vastavuoroista, eikä sen aina tarvitse olla materiaa. Myös läsnäolo ja ymmärrys korjaa särkyneitä. Toinen korinttilaiskirje puhuu vastavuoroisuudesta ja kohtuudesta: ”Sillä, joka oli koonnut paljon, ei ollut liikaa, eikä siltä, joka oli koonnut vähän, puuttunut mitään.” Uskon, että yhteisellä vastuunkannolla saadaan aikaan vaaleja suurempi muutos.

Pyhä huolettomuus

Kesäloma mielletään huolettomuuden ajaksi. Kouluaikoina lomaa oli paljon ja koululta kävely suvivirren jälkeen tuntui niin ihanan kevyeltä, että säästä tai kehnoista todistuksen numeroista huolimatta vapaus huojensi mielen. Meidän aikuisten kohdalla puhutaan lomastressistä ja mietiskellään lomasäitä, mutta silti kesälomaa odotetaan ja siitä puhutaan paljon. Ihminen tarvitsee palautuakseen arjesta irroittautumista sekä joutilasta ja mahdollisimman huoletonta aikaa. Myös Luojamme neuvoi pyhittämään lepopäivän, hiljentymään ja rauhoittumaan.

Nyt kun useimpien kesäloma alkaa olla loppusuoralla ja on aika palata arkeen, voivat myös arkiset huolet ja murheet palata taas mieleen. Jännityksen ja pelon aiheet, aiheelliset ja aiheettomat huolet. Osalla meistä on tapana murehtia lähes aina jotain. Onnellisuuden tunteita on vaikea kokea jos jatkuvasti huolestuu tulevasta tai murehtii mennyttä. Viisautta on erottaa huolista ne, joihin voi vaikuttaa, niistä joille ei voi mitään. Matteuksen evankeliumissa Jeesus neuvoo ihmisiä olemaan huolehtimatta ja vertaamaan itseään muihin luontokappaleisiin, jotka eivät murehdi, ja joista Jumala silti huolehtii. Jeesus haluaa osoittaa meille, ettei elämänlaatumme murehtimalla parane. Jumala kyllä huolehtii meistä eikä meidän lupaukseen luottaen tarvitse itse kantaa murhetta huomispäivästä. Mutta kuinka inhimillistä huoli ja murhe siitä huolimatta onkaan. Taas yksi piirre, joka osoittaa kuinka pieni on ihminen osana suurta suunnitelmaa.

Martin Lönnebon rukoushelmissä ei suotta ole sinistä pyhän huolettomuuden helmeä. Huolten täyttämässä arjessa kaipaamme huolettomuutta ja Taivaan Isän huolenpitoa. Helmeä kuvaillaan rukoushelmiteksteissä näin: ”Kun huoltesi ja rauhattomuutesi kuorma painaa, saat pudottaa taakkasi, unohtaa murheesi ja jättää huolesi Hänelle, joka sanoo: Älkää mistään murehtiko. Minä annan teille rauhan.” Pyhän huolettomuuden äärellä voimme rukoilla: Annan pois huolteni taakan. Otan vastaan Sinun rauhasi.

Keväästä ja Luojasta

Suvivirsi herättää viimeistään ajatuksen siitä, että kesä on täällä. Sosiaalisesta mediasta on tosin saanut seurata jo kauan ihmisten iloa ja intoilua erilaisten kevään merkkien ilmaantuessa näkyviin. Viime syksynä istutin ensimmäistä kertaa kukkasipuleita ja kieltämättä olen ollut melko innoissani tänä keväänä odottaessani millaisia tulppaaneja maasta nousee. Myös kotipihan koivun hiirenkorvat vappuna ja yrttipenkkiin istutetut taimet saavat aikaan hyvää mieltä. Ilmeisesti myös eräs tuttavani on istutellut pihaansa kasveja, sillä statuspäivitys sai ihmettelemään kevään tuloa myös luomisen ja Luojan kautta.
"Ehkä lakkaan uskomasta taivaan ja maan Luojaan sitten, kun ihminen keksii järjellänsä vastineen sille, että nuo rahisevan kuivat siemenet tuonne pihamaalle ja sopivaan multaan kätkettyinä, vettä ynnä valoa saatuaan, nousevat kukoistamaan vihreiksi kasveiksi, tuottaen meille hengitysilman ja ravinnon. Mutta siihen asti painan pääni pätemättä, ja soperran keväisen hallelujan.

Usein kuulee ihmisten puhuvan siitä, kuinka Raamattu ei voi olla totta, ei enää kun sen kirjoittamisesta on kulunut tuhansia vuosia ja varhaisimmat tarinat sijoittuvat maailman synnyn aikoihin. Kuinka niin vanhasta kirjasta voi enää löytyä asioita, jotka olisivat totta tai päteiä tässä päivässä. Kuinka meille voidaan ottaa elämänohjeiksi lauseita ajalta, kun saarnaajat eivät lainanneet facebookin statuspäivityksiä, kirjapainoa tai ruutia ei oltu keksitty, eikä ihmisten arki muutenkaan ollut kovin yhtenäistä elämänmenomme kanssa. Joka kevät kun talvi ja harmaat viimeiset lumimassat väistyvät, tuntuu minusta kuitenkin siltä, että luonto on täynnä merkkejä siitä, että luomistyö on totta ja Jumalan suuret suunnitelmat jatkuvat, vaikka ne onkin kirjattu ylös jo kolmisen tuhatta vuotta sitten. Kun koivut saavat lehtensä ja ensimmäiset kukat puskevat kukkapenkistä, voi pysähtyä hetkeksi ajattelemaan, kuinka ihmeellistä on uusi elämä ja kasvu. Siksi on helppo yhtyä tuttavan ajatukseen, ihmetellä ja ihailla, painaa pää pätemättä ja kiittää kaikesta siitä hyvästä, jonka me kevään ja kesän myötä saamme.

Arvojohtajat

Totuuden Henki

Edellinen virsi voisi sanomaltaan sopia soitettavaksi äänestyspaikoilla ja vaalitilaisuuksissa. 

Kukaan ulkona liikkuva ei lie välttynyt siltä tosiseikalta, että nyt käydään presidentinvaaleja. Tiukasti, kuten aina. Facebookin uutisvirta purskahtelee mitä erilaisempia kuvakaappauksia, perättömiä vertailusivustoja, sarjakuvia ja henkilökohtaisia mielipiteitä. Pieni poliitikko on nostanut päätään ainakin mun ystäväpiirissä melko yllättävällä voimalla. Ensimmäisellä kierroksella oli mahdollista valita kahdeksasta arvojohtajaksi pyrkijästä. Yläkoulullamme eniten ääniä näytti keränneen Niinistö, kuten myös varsinaisissa vaaleissa. Seuraavissa sijoissa oli vaihtelua nuorten ja äänioikeutettujen vaalitulosten välillä.  Ihmiset myös valitsevat itselleen johtajaa mitä erilaisimmin kriteerein. Pukeutumistyyli, viihdeohjelmassa esiintyminen, ulkonäkö, pienet eleet vaalilähetyksissä, reservin sotilasarvo, työkokemus ja jopa se, kenen kanssa ehdokkaat makuuhuoneensa jakavat, vaikuttaa siihen, mikä numero äänestyskopissa pahviin piirretään. Jos piirretään. Tuhannethan äänestävät joka vaaleissa Aku Ankkaa.

Samalla käydään keskustelua siitä, onko presidentillä mitään todellista valtaa, pitäisikö valtaoikeuksia vielä kaventaa, ja mitkä tehtävät on todella järkevää säilyttää presidentin toimenkuvaan kuuluvina. Lisäksi moni miettii, ymmärtääkö sittenkään edes mistä tässä kaikessa on kyse. Ihmiset valitsevat itselleen eri vaihtoehdoista parhaiten omia arvoja kannattavaa edustajaa. Vaikka poliittisessa järjestelmässä on varmasti paljon mätää, tarvitsee yhteiskunta toimiakseen kuitenkin rakenteita ja esivaltaa.

Itsenäisyyspäivänä nämä kansan valitsemat poliitikot sitten kokoontuvat juhlimaan itsenäistä Suomea yhdessä muiden arvovaltaisten kutsuvieraiden kanssa. Ja toimittajien jokavuotinen klassikkokysymys kuuluu, mitä itsenäisyys sinulle merkitsee? Joka itsenäisyyspäivä ajatukseen voi ainakin hetkeksi palata myös itse. Merkitseekö itsenäisyys sitä, että saan ottaa Euroopan ja Suomen kansalaisen passini ja matkustaa minne mieli tekee, puhua omaa äidinkieltäni ja olla vapaassa maassa mitä olen. Onko itsenäisyys kiinni siitä, millä rahayksiköllä maksan ostokseni tai siitä mihin saan uskoa?

Alakouluilla olen tällä viikolla puhunut siitä, että kastetuilla on ikään kuin kaksi passia. Suomen kansalaisen passi, ja Taivaan kansalaisen passi, kastetodistus, joka kertoo, että meillä on paljon suurempi arvojohtaja kuin presidentit ja poliitikot. Kaikkivaltias, jolle jokainen ihminen on yhtä merkityksellinen ja tärkeä. Hallitsija joka loi meidät omaksi kuvakseen ja siten edustaa meistä ihan jokaista, riippumatta siitä, onko meille tärkeämpää talouskasvusta vai ilmastonmuutoksesta puhuminen. Kaikkivaltias joka tietää tulevaisuuden ja muistaa menneisyyden, eikä erehdy, ei aiheuta skandaaleja eikä pukeudu väärin. Minä haluan arvojohtajan jonka jokaiseen suunnitelmaan ja ajatukseen saan luottaa. 

Kirkkain tähti

Pimeä vuodenaika masentaa ja harmittaa monia, ja loskakelit ärsyttävät entisestään. Kirkkaissa pimeissä syysilloissa on kuitenkin se hyvä puoli, että toisinaan voi ihan rauhassa kohottaa katseensa taivaalle. Ihmetellä avaruuden äärettömyyttä ja miljardeja tähtiä. Vaikka me tiedetään, että tähdet on planeettoja ja taivaankappaleita, ja melko todennäköistä on, että ne ei muistuta pätkääkään sellaista tähteä, jollaisena me se kuvataan on tähden käyttö symbolina kuitenkin tavallista. Tähdellä merkitään syntymäpäivää, julkkikset on tähtiä ja joskus niitä näkyy silmissäkin. Minä olen tänä jouluna vääntänyt tähtiä rautalangasta, joulukoristeiksi ja pieniksi lahjoiksi. Tähteä käytetään niin monessa paikassa, että joku siinä kiehtoo. Ehkä se, että tähdet ovat kaukaisia ja kauniita, mystisiä, mutta silti nähtävissä, kaikkialla maailmassa.

Alakoulujen aamunavauksia valmistellessa törmäsin Pia Perkiön tarinaan joulun kirkkaimmasta tähdestä ja tähden syntymäpäivästä. Tarinassa kerrottiin, että kun Jumala lähetti poikansa ihmiseksi, mietti hän samalla, miten kertoisi siitä koko maailmalle. Samaan aikaan syntyi paljon vauvoja, köyhiin majoihin ja rikkaisiin taloihin. Kaikki vauvat ovat tärkeitä ja ihmeellisiä, mutta tämä yksi oli ihmeellisin kaikista ja siksi koko maailman piti saada tietää hänestä.

Ihmiset pitävät kauniista asioista, joten Jumala lähetti maailmaan ruusun. Se tuoksui huumaavalle, kukki ja oli ihana, mutta ainoastaan lapset huomasivat sen ihmeellisyyden. He kyllä kertoivat aikuisille kukasta, mutta aikuiset eivät välittäneet, vaan pitivät ruusua kukkana muiden joukossa ja jatkoivat elämistään niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Sitten Jumala lähetti maailmaan linnun, kauneimman maailmassa. Lintu lensi, lauloi ja oli ihana, mutta ainoastaan lapset huomasivat linnun ja kertoivat siitä, mutta aikuisia ei upea lintu kiinnostanut.

Silloin alkoi Jumalaa harmittaa, miten ihmeessä maailma saisi tietää, että vapahtaja on syntynyt? Enkelit taivaassa huomasivat ongelman ja lupautuivat kertomaan ilosanomaa. ”Se on tarkoituskin, sanoi Jumala. Mutta teitä ihmiset pelästyvät, sillä ei ole kovin tavallista nähdä enkeleitä. Te saatte kertoa asiasta vain muutamille, sellaisille, jotka ovat kyllin rohkeita näkemään enkeleitä. Mutta tarvitsen jonkun, jota ihmiset eivät pelkää ja joka kuitenkin voi kertoa Jeesuslapsen syntymästä yhtä aikaa koko maailmalle.” Silloin pieni tähti astui esiin. ”Minä haluaisin mennä kertomaan, se sanoi arasti”

Jumala ilostui. Hän siunasi tähden ja hetkeksi aikaa siitä tuli koko maailman kirkkain tähti. Kaikki maailman ihmiset näkivät tähden ja ihmettelivät, miksi se loistaa niin kirkkaasti. Muutamat lähtivät ottamaan asiasta selvää, ja löysivät Jeesus-lapsen, sillä tähti johdatti heidät suoraan lapsen luo.

Seuraavan joululaulun myötä tahdon toivottaa joulurauhaa. Ehkä tästä eteenpäin tähtitaivasta katsellessa voidaan miettiä, mikä niistä kivenmurikoista on aikanaan näyttänyt itämaan viisaille tietä Beetlehemiin.

Tähti tähdistä kirkkain

Jumalan huolenpito murehtiessa

Tänään on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Yhdysvallat ja sitä kautta koko länsimainen maailmankatsomus sai ison kolauksen. Terrorismi sinällään ei ollut uusi asia, iskuja on ollut ennenkin, mutta jotain noin suurta ja arvaamatonta, lukemattomia kuolonuhreja vaatinutta ei oltu aiemmin jouduttu kohtamaan. Äkkiä maat, joiden kamaralla ei sodita, ja siviiliuhrit ovat jossain historiassa, olivat kasvokkain sen tosiasian kanssa, että mitä tahansa voi sattua. WTC iskut on ollut ehkä mieleenpainuvin katastrofi mun elämän aikana. Länsimaisen ihmisen piti kohdata se totuus, että sota ja räjähdykset ei ole vaan jokapäiväistä uutisvirtaa Kaukoidästä, ne voi oikeastaan kohdata ketä vaan. Uskon, että WTC iskut järkytti koko yhteiskunnan perusturvallisuutta sellaisella tavalla, että iskuja edeltävään aikaan ei ole enää paluuta. Tänäänkin jenkeissä turvatoimet on kiristetty äärimmilleen ja muistopäivän viettämisen lisäksi ihmiset pelkäävät ja huolehtivat siitä, tuleeko uusia iskuja. Näihin kuluneisiin kymmeneen vuoteen on toki mahtunut muitakin isoja mullistuksia, tsunameita, maanjäristyksiä, ja sitten oman elämän mullistuksia ja maanjäristyksiä, jotka yksittäisestä inhimillisestä näkökulmasta huolestuttavat vielä paljon globaalia hätää ja pelkoa enemmän.

Itselläni on tapana murehtia, reagoida stressiin ihan fyysisestikin, huolestua turhistakin asioista ja menettää yöunet miettimällä mitä kaikkea voikaan tapahtua. Isot luonnonmullistukset on pelottavia, mutta samoin ihan yhden ihmisen elämän kokoiset mullistukset, milloin huolestuttaa työllisyystilanne tai työttömyys, rahojen riittäminen, sairaudet, lainat, kiireet, omat tyhmät sanomiset tai oma typerä käytös, tai oikeastaan mikä vaan milloinkin. Tuntuu, että aikuisiällä elämään ei ole mahtunut montakaan päivää kun ei jostain asiasta murehtisi tai huolehtisi. Sen vuoksi minulle Raamatun yksi puhuttelevimpia kohtia on vuosia ollut Matteuksen evankeliumin kohta Jumalan huolenpidosta.

Jumalan huolenpito

25 "Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? 26 Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! 27 Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?

28 "Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. 29 Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. 30 Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!

31 "Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' 32 Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. 33 Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. 34 Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.

Ja kuinka selkeästi Jeesus meitä tässä neuvookaan! Älä murehdi, älä huolehdi. Jumala pitää huolen kaikista vähäisimmistäkin, niistäkin, jotka eivät osaa murehtia tai huolehtia, miksi meidänkään siis pitäisi? Ihmisellä taitaa olla sellainen sisäänrakennettu tarve kontrolloida ja pyrkiä vaikuttamaan asioihin, vaikka murheet ja huolet ovat usein sellaisia, joille ei itse voi yhtään mitään. Ja kun nyt katsoo elämäänsä taaksepäin, ei tule mieleen yhtään sellaista murheen aihetta, joista ei olisi selvitty. Elämässä kaikki on hyvin, ja vaikka välillä vastaan on tullut henkilökohtaisia katastrofeja, suuria pettymyksiä ja surua, on niistä ollut myöhempiä tapahtumia ja elämää varten jopa hyötyä, tai ainakin niissä tilanteissa on saanut kasvaa ihmisenä ja huomata Jumalan huolenpidon ihan konkreettisesti. Asioilla on tapana järjestyä, ei ole pelkkä tyhjä klisee, se on ihan täyttä totta, sillä Jumalalla on suunnitelma jonka monipolvisuutta ei voi ymmärtää, voi vaan luottaa. Ja ehkä siksi sitä pyrkii omalla huolehtimisella ja murehtimisella vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun kun luottaminen on joskus niin vaikeaa. Ymmärrykselle helpompaa on yrittää pärjätä itse.

 Onnellisimpia hetkiä elämässäni on kuitenkin olleet ne kun ei ole tarvinnut kantaa huolta ja murehtia, luottaa vaan siihen, että kaikki järjestyy just niinkun on tarkoitus. Kun oikein kovasti huolehtii ja pyörii sängyssä, kiertää ikkunasta toiseen ja murehtii ja huokailee, huomaa yleensä jossain vaiheessa kuinka pieni on ihmisen murhe. Ja kuinka pientä on usein usko. Pyrkimys siihen, että voi itse ohjata oman elämänsä tarkoitusta ja päämääriä on niin suuri, että samalla murehtimalla esittää Jumalalle vähän niin kuin epäluottamuslauseen. Minä tässä nyt kuitenkin murehdin asioistani, vaikka Sinä olet ihan toista pyytänyt ja luvannut ja vielä useaan otteeseen näyttänyt, että lupaukset ihan varmasti pitävät paikkansa. Tässä ollaan, kylläisenä ja ehjissä vaatteissa. Vielä sain lähtiessä valita tulenko autolla vai polkupyörällä, ja kuuntelenko matkalla äänikirjaa vai musiikkia.

Martti Luther on sanonut, että epätoivo on sielun pahin vihollinen, ja epätoivoon on aika helppoa ajautua surressa ja murehtiessa, silloin kun luottamus johdatukseen ei ole ihan suurimmillaan.  Tällaisena ammattilaismurehtijana olen kuitenkin ajatellut, että ehkä se huolehtiminen ja murehtiminen ei aina ole pelkästään negatiivinenkaan asia. Huomaan rukoilevani tosi paljon enemmän, kuuntelevani Jumalan tahtoa enemmän ja ennen kaikkea löytäväni kiitollisuuden aiheita paljon normaalia helpommin kun huolestuttaa. Kun oikein huolehtii ja murehtii vaikkapa työttömyyttä, huomaa kuitenkin olevansa äärimmäisen kiitollinen siitä, että saa asua omassa kodissaan ja kaikki asiat on kuitenkin järjestettävissä. Kun elämä on ihan tasapaksua ja turvattua, ei noita pieniä onnellisia hetkiä ja turvallisia peruspilareita tule niin muistaneeksi. Arjessa Jumala voi helposti jäädä taka-alalle. Helpommin ehkä myös juhlassa. Kiitollisuus on vaikeampi muistettava kuin pyynnöt ja toiveet. Mutta kun murehtiessa ja huolehtiessa rukoilee paljon ja kuuntelee paljon, huomaa olevansa rukousvastauksista, hyvin menneistä jutuista ja ihan elämän yleisestä sujumisesta myös tosi kiitollinen. Armon varassa eläminen olisi ehkä sitä, että antaisi Jumalalle mahdollisuuden tehdä työtään meissä jokaisessa eikä omin voimin taistele tuulta vasten. Myös silloin kun muistellaan isoja katastrofeja tai pelätään tulevia, joista ei vielä mitään tiedetä, voidaan vaan toivoa.

SV 312

Hyviä uutisia

Kari Soukan tekstiä mukaillen:

Aamuisin avaan usein tietokoneen tai puhelimen ja luen uutiset ennen päivän muita hommia. Päivän uutiset eivät useimmiten kuitenkaan tuo hyvää mieltä, vaan aamut alkavat ihmetyksellä ja ahdistuneisuudella. Väkisinkin ihmetyttää se kaikki mitä maailmalla tapahtuu. Mihin tässä ollaan menossa? Media ei vahingossakaan jätä uutisoimatta huonoja uutisia. Väkivaltaisuudet, luonnonkatastrofit, mellakat ja sodat täyttävät aamupalapöytämme kerta toisensa jälkeen. On käsittämätöntä miksi vain huonot uutiset näyttävät ylittävän uutiskynnyksen.

Miltä tuntuisi lukea aamu-uutisista, että:
*USA ja Irakin islamistit ovat löytäneet kestävän ratkaisun ja pysyvä rauha solmitaan tänään.
*Irlannissa on saavutettu rauha ja IRA lopettaa aseellisen siipensä lopullisesti.
*YK on sopinut maailman terroristijärjestöjen kanssa puolustavansa yhdessä turvallista elämää.
*Israelin ja Palestiinan hallitukset ovat löytäneet ratkaisun rauhalliseen rinnakkaiseloon
*maailman nälkäkysymys on ratkaistu asevarustelusta säästyvillä varoilla.
*katuturvallisuus on palautunut kaikkiin maamme kaupunkeihin.
*kouluissa olevat ihmiset ovat hymyilleet toisilleen hyvän huomenen toivotuksen.

Maailman muuttamista pidetään usein mahdottomuutena, jotenkin höyrähtäneiden ja tekopyhien ihmisten teeskentelynä, eikö totta? Kuinka moni on oikeasti valmis sanomaan, että haluaa tehdä jotain asioiden eteen? Usein ajatellaan, ettei vaikuttaminen ole enää edes mahdollista. Jos ajatellaan, että mikään ei voi muuttua, vapaudutaan vastuusta, vai vapaudutaanko?

Kukaan meistä ei varmasti voi kerralla tehdä maailmasta paratiisia. Se mahdollisuus on jätetty vapahtajalle. Asiaa voi kuitenkin lähetysä myös yhden ihmisen kokoisista teoista ja vastuista käsin. Kaikki hyvä ja paha mitä meidän ihmisten maailmassa tapahtuu, on kuitenkin aina periaatteessa purettavissa pienempiin osiin, jolloin voidaan huomata, että loppujenlopuksi asiat ovat yksittäisistä teoista koostuva summa. Maailman muutos lähtee yhdestä ihmisestä, sinusta, liikkeelle. Voimme muuttaa maailmassa ainoastaan itseämme ja sitä kautta koko maailmaa yhdessä. Näin meitä kutsutaan yhdessä muuttamaan maailmaa sellaiseksi, että oikeudenmukaisuus, lähimmäisyys ja todellinen rauha toteutuisivat.

Maailman muuttuminen paremmaksi ja väkivallattomaksi ei tapahdu hetkessä. Se alkaa ja voimistuu niistä yksittäisistä ratkaisuista, joita sinä ja minä teemme jättäessämme väkivaltaiset sivalluksemme sanoina tai iskuina. Vallankumouksellisesti Jeesus kehotti kääntämään viholliselle toisen posken lyötäväksi samalla mitalla vastaamisen sijaan. Mikä on sinun vastauksesi? Olisiko Jeesuksen eettisessä elämäntulkinnassa ja ohjeessa jotain sinun kannaltasi merkityksellistä ja uudelleen ajateltavaa.

"Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: "Opettaja, mikä on lain suurin käsky?" Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa Jumalaasi koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa on laki ja profeetat." (Matt.22:35-40)

Rukous: Rakastava Jumala, opeta meitä ymmärtämään tekojemme ja sanojemme merkitys. Anna tahtoa ja voimia hillitä sanojamme ja tekojamme myös suuttuessamme. Auta meitä välittämään toisistamme ja näkemään omat mahdollisuutemme tehdä maailmasta edes hiukan parempi ja turvallisempi paikka elää. Amen.

Tyhjän haudan ihme

Joh. 20: 1-10

Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: "Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu." Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle. Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista. Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.

Tyhjä hauta on askarruttava juttu. Jeesus oli ristiinnaulittu, kuolemaa oli surtu ja hänet oli haudattu ajan tapojen mukaan. Hautaluolan suulle oli laitettu iso kivi, niin iso, että sitä ei yksikään ihminen olisi jaksanut itsekseen vierittää pois, mutta enkeli oli sen siirtänyt ja jäänyt sen päälle istumaan. Opetuslapset ja Maria näkivät omin silmin tyhjän haudan, sen saman, johon he olivat rakkaan Jeesuksensa aiemmin jättäneet. Jeesuksen, jonka kuoli syyttömänä ja viattomana, tuomittuna rikoksista, joita hän ei ollut tehnyt, yhdessä oikeiden väärintekijöiden ja rikollisten kanssa. Vaikka Jeesuksen kuolemantuomio oli tiedossa ja opetuslapsilla oli aikaa valmistautua ajatukseen opettajansa kuolemasta, ei lähdön hetki varmastikaan ollut yhtään sen helpompi hyväksyä. Ja nyt hauta oli tyhjä, rakkaan ystävän ja opettajan ruumis oli poissa, ja vaikutti siltä, että ennustukset olivat käyneet toteen. Myöhemmin samana päivänä Jeesus ilmestyi osalle opetuslapsia ja sitä kautta todisti, että ylösnousemus on totta. Ylösnousemuksen ja tyhjän haudan ihme on niin suuri, että sitä tekee mieli ajatella jonkun tavallisemman kautta, pieni pala kerrallaan. On tosi vaikeaa ymmärtää millaisessa myllerryksessä Jeesuksen perheen ja ystävien mieli on ihmettä todistaessa ollut.

 Mietin mihin tyhjän haudan ihmettä voisi verrata ja muistin ystäväni tarinan vuosien takaa. Ystävälläni ei ole äitiä, ja hän on elänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa kahdestaan isänsä kanssa. Eräänä talvena, kun ystäväni oli kymmenen vanha, hänen isänsä sairastui johonkin flunssan oloiseen, tauti ei kuitenkaan hellittänyt ja viimein isä suostui lääkäriin ja tutkimuksiin. Pään alue kuvattiin ja isällä todettiin suuri aivokasvain. Sellainen, joka voidaan yrittää leikata, mutta onnistumisesta ei voitu antaa minkäänlaisia takeita. Suru kaihersi pienen pojan mieltä, samoin huoli tulevaisuudesta. Ennen isän leikkausta pojan huoltajuus siirrettiin isovanhemmille, hän muutti mummolaan ja kaikki oli valmisteltu sitä silmällä pitäen, että isä ei enää palaa leikkauspöydältä. Lääkärien mukaan se vaihtoehto oli nimittäin erittäin todennäköinen. Leikkauspäivän koittaessa poika saatteli isänsä sairaalaan ja hyvästeli tämän. Tavarat oli jo muutettu ja elämä tulisi jatkumaan todennäköisesti tästä eteenpäin orpona. Ainut lohdullinen asia tilanteessa oli se, että isälle ja pojalle jäi aikaa hyvästellä, kuolema ei enää olisi yllätys, joskaan se ei tehnyt siitä yhtään sen helpompaa kestää. Kuolema on pelottava, synkkä ja tosi vaikeasti käsitettävissä oleva asia. Kun se koskettaa omaa perhettä ja lähipiiriä, on tuska vielä moninkertainen. Isä jäi sairaalaan ja poika lähti isovanhempineen mummolaan. Muutamien tuntien päästä ovi kävi, isä käveli olohuoneeseen, etsi levyn ja laittoi soimaan Queenin Show must go on kappaleen. Juuri ennen leikkausta sairaalassa nimittäin selvisi, että moneen kertaan aivokasvaimeksi luultu massa kuvissa, olikin pitkittynyt poskiontelon tulehdus, josta selviää antibioottikuurilla. Uskomattomuudessaan tarina liikuttaa minua aina vaan. Se ei ehkä ole verrattavissa ylösnousemukseen, mutta ystäväni, pienen pojan maailmassa, on se väkevä osoitus siitä, että kamala, varma ja pelottava kuolema on voitettavissa.

Opetuslapset joutuivat hyväksymään sen, että Jeesus oli poissa. Eikä sitten ollutkaan. Yhtäkkiä hauta oli tyhjä ja Jeesus ilmestyi heille, osoittaakseen, että kuolema ei ole loppu, ainoastaan alkua iankaikkiselle elämälle, johon meille jokaiselle on annettu kutsu. Omin voimin ja saavutuksin meistä ei ole taivaan kansalaisiksi. Kukaan meistä ei kykene elämään Jeesuksen elämän kaltaista, synnitöntä elämää. Tyhjä hauta ja tyhjä risti kuitenkin kertoo meille siitä, että Jeesus on kuolemallaan tasoittanut meille tien taivaaseen. Sovittanut kaikki ne meidän virheet, mokat ja pahat teot joita me elämässämme saadaan aikaan. Tyhjän ristin juurella me saadaan huokaista, kuolema on voitettu ja meidän synnit annettu anteeksi. Meidän täytyy vaan antaa Jeesuksen tulla meidän elämään ja suostua siihen, että Jumalalla on meidän varalle suuria suunnitelmia. Silloin me saadaan joka päivä pohdiskella tyhjän haudan ihmettä, ja riemua!


Virsi 88

1. Lensi maahan enkeli, joutuisampi tuulta. Suuren kiven vieritti hän syrjään haudan suulta. Suuren kiven vieritti hän syrjään haudan suulta. 2. Kivelle hän istahti, puhui iloisesti: Jeesus nousi haudastaan ja elää ikuisesti. Jeesus nousi haudastaan ja elää ikuisesti.

3. Jeesus, taivaan kuningas, kuolon vallan voitti. Jälkeen pitkäperjantain näin pääsiäinen koitti. Jälkeen pitkäperjantain näin pääsiäinen koitti. 4. Niin kuin taivaan enkeli mekin iloitsemme. Saamme rientää kertomaan: Nyt elää Jeesuksemme. Saamme rientää kertomaan: Nyt elää Jeesuksemme.

Säk. 1–3 Jaakko Haavio 1961. Säk. 4 Niilo Rauhala 1979. Virsikirjaan 1986.